Ukko katsoi silmälasiensa yli.
—Siinäkös sinä sen spektaakkelimaakari nyt olet? Mistä sinä nyt tulet? Sieltäkö, minnekä viimeksi menit? Selkääsi sietäisit, nallikka. Minä luulin sinun koskeen juosseen ja ravasin rantoja pitkin, kunnes olin nääntyä. Sitä vaille, etten ruvennut haraamaan,—ajattelin: kantänka, ei maks' vaivaa. No, istuhan sitten ja ota ryyppy kylmästä tultua. Tuo lasi, Otto!
—Ei ole talossa useampia kuin se yksi.
—Anna sitten kuppi.
—En minä välitä, sanoi Antero.
—Annettu, mikä tarjottu, sanoi Jaakko setä. Eipä siltä, että olisit saanutkaan muuta kuin vähän maistaa. Tässä talossa annetaan viinaa kuin sairaille rohtoja, määrän perästä. Sen verran vain, että henki pysyy heikossa ruumiissa. Ajatteles, ettei tuo Otto enää maista tippaakaan, sitten kun laamannin tyttö on sen kieltänyt. Se on jo sen tohvelin alla, vaikkei tiedä, saako se sen.
—Elä höpise, setä…
—Mutta sano nyt sitten, mistä sinä tulet ja mitä varten kulet?
—Ette siis ole vielä kuulleet, että Lauri ja minä olemme potkaistut pois yliopistosta.
—Mitä puhut? Sepä hauska juttu.—Otto, jos et sinä nyt tuo pöytään sitä konjakkiasi, niin—heti tänne, kun on tämmöinen asia!