—Niin, eihän kuitenkaan tiedä…
—Ethän vain katune.
—Kyllä melkein välistä.
—Kas niin, siinä sitä ollaan—se on sitä aitosuomalaista: tehdään ensin touhahdetaan, pelästytään sitten, kadutaan lopulta ja ehkä viimein pyydetään anteeksi. Saat nähdä, että niin käy tässäkin ja on jo ehkä käynytkin.
—Setä alkaa taas saarnata, sanoi Otto haukotellen.
—Mene maata siitä haukottelemasta. Sinä olisit hyvä mies muuten, mutta aatteista ja politiikasta ja yleisistä asioista sinä et ymmärrä hölyn pölyä. Täällä on niin helvetin ikävää, kun ei ole puhetoveria.
Kun Otto oli mennyt pois, jatkoi ukko:
—Se on kunnon poika muuten. Raataa kuin talonpoika, mutta herrasmiehen älyllä. Se meinaa ihan totta saada sen laamannin Inkerin, ja sitä varten se huoneitakin rakentaa. Se on sille jo kutonut kalvokkaat ja kaulahuivin, joita se ei jätä yltään kuumassa pirtissäkään. Ne eivät ole vielä siitä tuumastaan kenellekään puhuneet. Laamanska tulee tietysti huudahtamaan: c'est une misalliance! oh, mon Dieu!—ja pyörtymään—kun saisi olla näkemässä.—Niillä on suuret suunnitelmat. Otto aikoo vielä kerran ottaa sekä laamannin että pappilan maat arennille. Kyllä se siihen pystyy, kun saa toimeliaan akan.
Pirtin läpi oli pari kertaa kulkenut nuorehko nainen, kalpea, ruskeasilmäinen, katsahtanut Anteroon niinkuin aikoen jotain sanoa, mutta mennyt sitten samassa pois.
—Kuka tuo on? kysyi Antero.