Eniten tympäisi Anteroa se, että kaikki näyttivät hellittelevän ja säälivän Lauria, pitävän häntä kuin jonain marttyyrinä. Eikö hän ollut sanonut heille mitään? Mutta miksei hän ollut sitä tehnyt?
Heti päivällisen jälkeen meni Antero Laurin jälkeen vanhaan tupaan.
—No, ja kuinka on oikein asiat?
—Elä kysykään! En minä tiedä, kuinka tästä selviän.
—Onko siinä mitään muuta mahdollista kuin se yksi ja ainoa?
—Mutta kun sekin on mahdotonta. Hän ei tahtonut minusta mitään tietää, huusi vaan: »Mene pois, mene pois!»—ensin niin kovasti kuin jaksoi, sitten pitkän aikaa puoleksi supattaen: »Mene, mene—mene, mene»—
—Hän on nyt sairas ja kuumeessa.
—On siinä vielä muutakin…
—Ne eivät nähtävästi täällä tiedä, että lapsi on sinun.
—En tiedä, mitä he tietävät—en luule, että tietävät. Mutta kun saavat tietää, niin tulevat panemaan kaikin voimin vastaan, viimeiseen saakka, eikähän sitä sovi kummastella.