—Kuule, Lauri … sinun äänessäsi on jotain, niinkuin toivoisit, että he sen tekevät.
—Anna minun olla rauhassa!
—Suo anteeksi.
—Elähän mene … elähän nyt suutu … elä edes sinä jätä minua. Taivahan tekijä, nyt hän siellä sairastaa ja hourailee ja ehkä kuolee! Se on minun syyni. En kirjoittanut hänelle, en mennyt hänen luokseen, mutta enhän tiennyt. Otto oli aikonut kirjoittaa, mutta hän oli kieltänyt. Lapsi kuoli varmaan hänen suruunsa ja katkeruuteensa. Ja sill'aikaa minä iloitsin ja nautin ja—palvelin isänmaata! Kaunis isänmaan puolustaja ja maailman parantaja! Sylje minua silmille, Antero! Jos olet ystäväni, niin tee se!
—Lauri, nyt sinä liioittelet, teeskentelet.
—Hyvä, hyvä, se on minun syyni, mutta ei se ole vain minun. Jos ne eivät olisi häntä lähettäneet pois ja minä olisin saanut hänet heti nähdä, niin ei olisi mitään kaikesta tästä tapahtunut. Sen minä vielä sanon heille, eikä minun siis ole pakko välittää siitä, mitä he sanovat.
—Jos sinulla ei ole mikään muu estämässä, kuin mitä ne sanovat ja ajattelevat, niin ei se todellakaan paljoa merkitse.
—Onhan siinä muutakin, onhan siinä muutakin…
—Ettet rakasta Heddaa?
—Ja että rakastan Anettea.