—Ehkei se tapahtunutkaan niin yht'äkkiä kuin luulet. Ehkä se oli sinussa niinkuin minussakin valmistunut vuosikausia. Minussa oli aina semmoinen tyhjyys ja kuin hengen ahdistus.
Lauri miettii.
—Ainakin minä silloin, kun solvasin heitä saarnastuolista, jo kuulin, niinkuin olisi joku ääni kuiskannut: »Nyt sinä puhut vastoin vakaumustasi, sinä et oikeastaan ajattele, niinkuin nyt siinä puhut.» Se ääni tuli samalla myöskin kuin heidän äänettömiltä huuliltaan alhaalta kirkosta. Minä koetin olla sitä kuulematta ja pauhasin edelleen, mutta silloin sanoi taas ääni: »Olet sinäkin saarnamies, petät sen, jolle olet uskollisuutta luvannut.» Silloin minä sekaannuin. Minä luulin näkeväni hänet kirkon perällä ovensuussa kaukana muiden takana enkä tiedä vieläkään, vaikka olisi ollutkin, vaikken minä tiennyt. Ja kun minä nyt ajattelen, niin on se asia minua kaiken aikaa painanut ja vaivannut. Helsingissä tuli minulle siitä välistä semmoinen hätä ja ahdistus, että en ollenkaan tiennyt, kuinka … ja varsinkin silloin aina, kun kuulin niiden siellä seinän takana veisaavan ja lukevan… Minun pitäisi kirjoittaa ja kiittää ja pyytää anteeksi, olisi jo kauan sitten pitänyt tehdä.
—Kyllä he ovat sen jo aikoja sitten anteeksi antaneet.
Laurin silmät säteilivät, hänen poskillaan oli melkein hehkuva puna:
—Jumala, vapahtaja, lunastaja—pelastus, sovitus, iankaikkinen elämä!
Kuinka suurta ja kummallista, melkein päätäni huimaa!
—Niin se tekeekin.
Lauri käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi Anteron eteen:—Mutta olenko minä, oletko sinä—me olemme siis heränneitä? Minä tarkoitan, sitäkö se on, mitä he ovat, jota mekin olemme?
—Sitä se on, mutta sillä erotuksella vain, että kun me vasta olemme oppipoikia, tuskin sitäkään, he ovat jo mestareita itsensä tuntemisessa ja itsensä hillitsemisessä ja omantuntonsa tottelemisessa ja sen käskyjen toteuttamisessa—ne ovat vanhoja ja viisaita ja kokeneita ne ukot.
—Mutta meidän täytyy saada tietää lisää, oppia lisää. Minun täytyy saada puhutella Paavoa ja Helanderia.—Kuule, kuinka on mahdollista, että minä olen voinut heitä vainota ja panetella? Kuinka olen voinut semmoisessa pimeydessä elää? Mutta siinähän ne elävät vielä kaikki muutkin meikäläiset paitsi Hanna, heillä ei ole aavistustakaan, papalla, mammalla ja tytöillä. Miksemme heti puhu siitä heille? Sano, luuletko, että hekin tulevat saamaan sen valon, jonka mekin olemme saaneet?