—Minä luulen, ettei tässä ole kuin yksi ainoa keino sinulla, enemmän kuin on ollut minullakaan: lakkaa ajattelemasta itseäsi ja omaa onneasi ja anna rakkauden lähimmäiseesi ja velvollisuutesi muita kohtaan johtaa itseäsi kaikessa. Se on ainoa keino, se on kaiken salaisuus, kaiken avain.
—Sinä sanot sen niin varmasti, niin iskien, mutta kun minä en voi.
Mitenkä minä voin, kun en voi?
—Jumala on sinua auttava.
—Jumala on auttava, matki Lauri taas.
Siihen loppui puhe sillä kertaa. He sammuttivat kynttilän ja panivat levolle. Lauri kuului heittelehtivän vuoteessaan. Ei Anterokaan saanut unta. Keskellä yötä hän näki toverinsa nousevan, sytyttävän, istuutuvan pöydän päähän, istuvan siinä pitkän aikaa pää käsien varassa. Sitten hän veti raamatun eteensä ja avasi sen. Siitä, mistä se oli auennut, alkoi hän sitä lukea. Ja kun Antero jonkun aikaa nukuttuaan heräsi, istui Lauri vielä samalla sijallaan. Kynttilä oli palanut melkein jalkaansa. Aamu jo sarasti ikkunasta.
12.
Päivät päästänsä—ainoastaan ruoka-ajoiksi muiden seuraan ilmaantuen— istuivat Antero ja Lauri vanhassa tuvassa kumpikin omassa päässään pöytää lukien raamattua. Lauri nousee ja menee, viipyy poissa, mutta tulee sitten taas. Eräänä aamuna hän virkkaa:
—Kyllä se niin on, niin se on. Se on kaikki, mutta muu ei ole mitään. Uudesta on kaikki aloitettava, uusi perustus elämälle pantava. Se, mikä ei ole tästä, se on pahasta. Minä tunnen ja aavistan sen, mutta en voi sitä vielä ymmärtää.
—Ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, en minäkään oikeastaan järjelläni mitään ymmärrä.
—Se selvisi minulle yht'äkkiä sinä yönä, jona sinä nukuit ja minä valvoin, puhuu Lauri loistavin silmin. Mutta kuinka voi semmoinen muutos sittenkään niin yht'äkkiä tapahtua?