—Meidän täytyi tulla teitä kiittämään tänpäiväisestä saarnastanne, sillä se oli mainio saarna.
Helander hymähti vähän, hiukan väkinäisesti vielä, mutta sanoi sitten avonaisesti, ikäänkuin tempautuen pois jostain, jolle ei tahtonut antaa valtaa:
—Täytyy sanoakseni, että tämä tunnustus tulee aivan odottamatta, mutta että se minua suuresti ilahduttaa.
—Ja sitten täytyy minun pyytää anteeksi vielä toistakin asiaa: että olen teitä yleensä väärin tuominnut—ja varsinkin mitä sanoin viime kesänä saarnastuolista.
—No, sehän on ihmeellistä.
Helander oli tullut liikutetuksi, mutta koetti peittää sitä hämillisellä naurahduksella. Hän räpytti silmiään, niinkuin ne olisivat olleet kyyneltymässä, ja riensi askaroimaan takkatulen kanssa.
—Silloin suututti minua se, mitä meistä sanoitte, ja minä melkein vihasin teitä, mutta nyt olen tullut huomaamaan, että te olitte oikeassa ja me väärässä.
—Samaa tahdon minäkin saada sanotuksi, sanoi Antero.
—Laurissa on mahtanut—minä sanon nyt Lauriksi—
—Niin, sanokaa vaan … sano vaan.