—Juuri niin, tai jotain siihen suuntaan.
—Silläkö tavalla! huudahti Antero, niinkuin olisi joku paino pudonnut hänen hartioiltaan.—Mutta sittenhän ei—ja hän aikoi sanoa, että sittenhän hän ei oikeastaan ollut jättänytkään entistä aatettaan, ei tullutkaan kokonaan uskottomaksi entisyydelleen. Joskaan hän ei suoranaisesti tulisikaan toimimaan sen hyväksi, niin hän sitä kuitenkin voisi välillisesti edistää.
Helander puhui edelleen:
—Mitä muuten tulee tähän Suomen kansan vapauttamiseen sen vuosisataisista kahleista ja ikeistä, niin näyttää minusta siltä kuin olisi Herralla ehkä ollut omat tarkoituksensa siinä, että hän on pitänyt sitä riippuvaisuuden, köyhyyden ja puutteen puristimessa.
—Niinkuin minuakin, ajatteli Antero.
—Hän on meitä kasvattanut vähän niinkuin Israelin kansaa ennen muinoin. Herra ennen kaikkea kuritti sitä ja teki siitä pelon ja vihan koulussa sen, mikä siitä tuli: hänen valittu kansansa, joka viimein synnytti keskuudestaan maailman vapahtajan. Jos sen selästä olisi ies ja ruoska kesken otettu ja jos sitä ei uudelleen ja aina uudelleen olisi korpeen ajettu, ei se luultavasti koskaan olisi kasvanut kelvolliseksi luvattuun maahan tulemaan. Niin pian kuin sen ohjaksia vähänkin helpotettiin, napisi se ja teki kapinan. Mekin olemme vähän niinkuin tällä tavalla tulleet siksi vähäksi, mitä olemme. Mutta meissä on vielä paljon parannettavaa ja korjattavaa, sekä kussakin itsessämme että kansassa kokonaisuudessaan. Tätä kansaa kyllä tätä nykyä kehutaan ja ihannellaan, ylistetään sekä juhlapuheissa että juhlarunoissa, se on muka lainkuuliaisin, uskonnollisin, rehellisin kansa maailmassa. Mutta jos tarkastamme kansaa kokonaisuudessaan, jumalansanan ja sen vaatimusten valossa, niin ei se ole parempi kuin kukaan meistä yksityisistäkään. Ja meissä ei liene isosti kehumisen varaa. Käymme tarkastamaan, niin tuskinpa tervettä paikkaa löydämme. Kesken on meillä vielä koulu ja kesken se on vielä Suomen kansallakin.
—Ei ole teillä hyvää käsitystä meistä ihmisparoista, sanoi Antero huoaten ja naurahtaen.
Helander innostui, hurmautui omista sanoistaan:
—No, mutta minkä arvoisia me nyt sitten oikein olemme! Kun ajattelee, mitä mielestään paraskin ihminen, joka ei ole mikään pahantekijä eikä rosvo eikä ryöväri, vaan kulkee kaikkien rehellisten ihmisten kirjoissa, yhtenä ainoana hetkenä voi ajatella ja tuntea, mitä rikoksia, konnamaisuuksia hän voi melkein itsensä tietämättä miettiä— hän voi ajatuksissaan murhata, varastaa, ahneudesta, haureudesta ja semmoisista puhumattakaan, jotka hänen sisästään nousevat kuin rikkaruohot maasta—niin, niin minä kysyn vain, eikö tuommoinen maa muokkaamista ja ojittamista ja kitkemistä tarvitse, ennenkuin siihen voidaan ruveta siemeniä kylvämään? Onko semmoisen aika ja oikeus ajatella hedelmien kokoamista ja niiden suuhunsa pistämistä? Eipä totisesti.
—Jaa, se on oikein, mitä sanot, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä mitä suurimpia rikoksia, tavoitella mitä kauheinta, sanoi Lauri. Mutta millä tavalla hän voi siitä päästä?