—Minulla ei ainakaan ole ollut muuta keinoa päästäkseni toteuttamaan sitä, mitä katson oikeaksi, kuin koettaa heti paikalla, viivyttelemättä, kun huomaan jotain rikkoneeni, rientää sitä sovittamaan ja parantamaan. Pahalta on nujerrettava niska kohta, kun se päätään nostaa, Sen ei saa antaa henkeäkään vetää, se on siihen paikkaansa kuristettava, tänään jo, sillä huomenna se jo voi olla myöhäistä. Kun näin tottuu ja pakottaa itsensä parempia impulssejaan seuraamaan, niin jää niistä jonkinlainen tottumus jälelle. Ehtii ainakin saada itsessään jotain hyvää aikaan.
—Saanko puhua kanssasi eräästä asiastani? Tahi ei, parempi, etten puhu, vaan teen. Minun täytyy nyt heti tehdä se! Tuletko, Antero, vai jäätkö vielä tänne?
Helander oli yhtä vähän hämmästynyt heidän yht'äkkisestä lähdöstään kuin äsken heidän odottamattomasta tulostaan.
He kulkivat ripein askelin kovaan polkeentunutta talvista tietä.
—Mitä aiot? kysyi Antero.
Eikö liene Lauri kuullut vai eikö liene tahtonut vastata. Naimi ja
Kaarina tulivat heitä vastaan tiellä.
—Oliko teidän hauska laamannissa? kysyi Antero veltosti, vastausta odottamatta, muun sanomisen puutteessa.
—Ei ollut, vastasi Kaarina.
—Ei nyt ole enää missään hauskaa, sanoi Naimi tyytymättömästi.
—Eikö? Miksi?