—Kun tekin olette niin kummallisia. Mikä teidän oikein on?
—Meidän on se, sanoi Lauri pysähtyen ja jälelleen kääntyen, että kaikki se, mitä olemme tähän saakka tehneet ja touhunneet ja hommanneet ja harrastaneet ja ajatelleet ja tunteneet, on ollut erehdystä ja vääryyttä ja sokeutta ja hulluutta ja pimeyttä ja … ja jos emme muutu uusiksi ihmisiksi, niin olemme hukassa.
—Kuinka, kaikki vääryyttä? tiukkasi Naimi.
—Sinä kysyt, mutta et luultavasti kuitenkaan vastauksesta sen enempää välittäisi.
—Mistä sinä sen tiedät, Lauri? sanoi Kaarina.
—Puhumme siitä joskus toiste.
—Puhutaan nyt heti, mennään teidän tupaanne, me juuri sitä varten lähdimme teitä vastaan.
—Ei se puhumalla… ja minun täytyy nyt ensin tavata äitiä.
Ruustinna istui yönuttusillaan omassa huoneessaan lukien heikosti valaisevan, varjostetun kynttilän ääressä, joka jätti katon ja seinät pimeiksi, mutta sitä enemmän kirkasti valkoisen myssyn ympäröimiä kasvoja.
—Lauri? Sinäkö?