Mutta professori oli, vähän aikaa mietittyään, tarttunut lasiinsa, siirtänyt sen eteensä, ja kun siitä syntyi hiljaisuus, aloitti hän:
—Olet lausunut minulle, lanko hyvä, kauniita sanoja siitä vähäisestä merkityksestä, mikä minulla voi olla tiedemiehenä ja nuorison opettajana. Kiitän sinua niistä, mutta panen ne suurimmalta osalta vanhan ystävyyden, sukulaisuuden ja isännän kohteliaisuuden lukuun—
—Ei, ei!
—Kuinka hyvänsä, jatkoi professori,—jokainen meistä tekee minkä voi sillä paikalla, mihin kohtalo on hänet asettanut, sinä, rakas veljeni, et suinkaan kaikista vähimmin. Olet esittänyt töitäsi ja vaikutustasi täällä maan sydämessä niin vaatimattomiksi kuin suinkin. Siihen tahdon saada sanotuksi, että se työ, mitä Suomen papisto on Suomen saloilla tehnyt ja yhä tekee sekä henkisen valistuksen että aineellisen vaurastumisenkin hyväksi, ja jonka papiston etevimpiä edustajia sinä aina olet ollut, rakas lankoni, että se työ, sanon minä, on täysin verrattava siihen, mitä me kukin yliopistossa suoritamme. Papisto on se joki, joka johtaa elämän veden erämaita kostuttamaan. Me, jotka olemme täällä vuosi vuodelta toimiasi seuranneet, tiedämme parhaiten arvostella sitä työtä, jonka olet täällä suorittanut.—Mutta jos oletkin arvioinut toisten työn liian suureksi ja omasi liian pieneksi, niin olet puhunut puhtainta totta siinä, mitä juuri sanoit yliopistosta ja sen merkityksestä. Yliopiston merkitystä maallemme ei voida kyllin suureksi arvioida. Jos papisto on joki, on yliopisto lähde. Sitä on tahdottu, tätä ainoata korkeampaa sivistyslaitostamme, viime aikoina halventaa ja sen arvoa alentaa. Eräs mielestään hyvinkin viisas mies, tuo tunnettu suuri oraakkeli Kuopiossa, joka mielellään esiintyy mestarina kaikissa asioissa, on sanonut juhlistamme, että ne ovat tanssimista isänmaan hautajaisissa. Niin on sanonut mies, tosin kyllä katkeruudesta ja kostosta niitä kohtaan, jotka eivät osanneet antaa hänelle sitä arvoa, mitä hän itse,—mies, joka kuitenkin on yliopistolle velkaa oman henkisen minänsä, niinkuin kaikki muutkin sivistyneet tässä maassa.
Nuoret vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä ja seivästivät sitten kaikki katseensa professoriin, jonka kasvoilla Antero oli huomaavinaan katkeruutta ja vihaa.
—Sentähden tekee oikein hyvää kuulla täällä kaukana maan sydämessä tunnustusta ja ymmärtämistä, jota tämä kallis laitoksemme varsinkin tätä nykyä kaipaa enemmän kuin koskaan ennen. Aika on vakava, monet toiveemme ovat tuhaksi palaneet, allamme hehkuu maanalainen tuli, joka millä hetkellä tahansa voi puhjeta ja kaataa maahan vuosisatain rakennuksen. Niinkuin ihmeen kautta on yliopisto vielä säilynyt, tuo liesi, josta kotoisen, isänmaallisen, isiltä perityn kulttuurin lämpö lukemattomien johtotorvien kautta leviää yli koko maan, pitäen vireillä yhteishenkeä ja vanhoja, perityitä traditsioneja sen kaukaisimmissa kolkissa. Juuri tieto tästä antaa juhlillemmekin sen harvinaisen merkityksen, mikä niillä on, ne ovat isänmaallisia ja kansallista juhlia jaloimmassa muodossaan, henkistä olympialaista kilpajuoksua, joissa ei tosin koeteta ruumiin voimia, ei jäsenten jäntevyyttä, ei säärien nopeutta—
—Eikö tansseissakaan?—kuiskasi Naimi vierustoverilleen niin, että sen muutkin lähempänä olevat kuulivat, mutta pelästyi siitä samassa ja sävähti tulipunaiseksi. Se taas herätti toisten huomiota, ja syntyi pieni humahdus, joka ei kuitenkaan voinut estää professoria jatkamasta:
—… vaan joissa kilpaillaan hengen voimassa, aatteiden etevämmyydessä, opinnäytteissä, ja ne laakereilla palkitaan.—Hyvä lankoni! Sinun poikasi on äsken seisonut ensimmäisenä niiden joukossa, jotka tässä kilpailussa ovat seppeleensä voittaneet. Se on kunniaksi sille laitokselle, jossa hän on tähän voittoon valmistunut, se on kunniaksi niille vanhemmille, jotka ovat hänet synnyttäneet ja kasvattaneet, se on ennen kaikkea hänen itsensä ansio, joka uupumattomalla ahkeruudella ja lujuudella on vastukset voittanut. Robert, inhimillisesti katsoen on tiesi nyt tasoitettu Parnasson korkeimmillekin kukkuloille, ja minun on vilpitön mielihyvä siitä isällesi, äidillesi ja omaisillesi todistaa.—Lankoni, kälyni! Sallikaa minun siis, samalla kuin kiitän teitä lämpimistä tervetuliaisistanne ja lausun mielihyväni siitä, että taas olen päässyt tänne hauskaan, onnelliseen kotiinne nauttimaan sen kautta maan kuulua vieraanvaraisuutta, kohdistaa tämä malja pojallenne Robertille! Maljasi, magister primus, primus inter pares! Sinua katsellaan toivovin silmin, sinusta odotetaan paljon, ja minä olen vakuutettu siitä, että jos Luoja sinulle ikää ja voimia suo, tulet ne toiveet toteuttamaan. Vivas, Robertus Martinus!
—Ja Laurin malja samalla! riensi professorska lisäämään, ystävällisesti heille päätään nyökäyttäen.—Robert on tuonut laakerin, Lauri on tuonut lyyran!
—Vivat etiam Laurentius Martinus! huudahti Naimi, jonka kasvot olivat professorin puhuessa säteilleet ja silmät loistaneet, hänen levottomin sormin lasia pyöritellessään. Ja hänen huutoonsa yhtyivät eri pöydässään istuvat pikkupojat semmoisella yht'äkkisellä kirkaisulla, että naiset hypähtivät säikähdyksestä tuoleillaan ja yhteinen eläköön-huuto jäi huutamatta.