* * * * *
Yhä enemmän täyttää rauha rintani. Joka päivä antaa Jumala minun tulla yhä lähemmäksi itseänsä. Tunnen kaikessa hänen persoonallisen läsnäolonsa. Nyt vasta on minusta kuin hän minua kädestä pitäen johtaisi. Mistä minä sen tunnen? Minä tunnen sen siitä, että kaikkein pienimmässäkin kysyn itseltäni: onko oikein niin? Enhän aina saa selvää vastausta, mutta minä teen niinkuin luulisin Jumalan vastaavan, jos hän alentuisi luokseni. No niin, sehän on omatunto—se vanha. Mutta kun se ennen oli kuin syyttäjä, on se nyt kuin ystävä, ankara tosin, mutta ystävä kuitenkin. Se ei masenna eikä murjo, vaan se auttaa ja ohjaa.
Mutta välistä on niinkuin saisin vastauksen suoraan Jumalalta. Vastaus tulee niin yht'äkkiä, niin välittömästi ja varmasti, kuin salama iskisi. »Onko minun luovuttava kaikesta ja seurattava Sinua?»—»On!»— Eikä pienintä epäilystäkään, ei tinkimistä hiuskarvan vertaa!
En tahtoisi tuomita entisyyttäni, s.o. sen niin sanottuja »hyviä harrastuksia», en alentaa niiden »jalojen aatteiden» arvoa, jotka minua ennen elähyttivät. En sitä teekään, enkä ole saanut siihen mitään käskyä. Mutta en saa minä niitä nostetuksikaan siitä, mihin putosivat. En ole saanut käskyä enkä kehoitusta siihenkään. Saavat olla minulta siinä, mihin minulta jäivät. Ehkei ollut niiden syy, vaan minun, etten niiden avulla päässyt mihinkään tulokseen tehtävistäni, mihinkään selvyyteen päämäärästäni. Myönnän sentähden kernaasti, että ne voivat muille olla heidän elämänsä sisältönä ja sen voimana—jopa heidän persoonalliseen onneensakin.
Mutta niinkuin jo kerran olen kirjoittanut, minulle ne eivät voi antaa mitään sisällistä tyydytystä.
* * * * *
Kuinka äärettömästi voi ihminen erehtyä ihmisestä, jota katsoo ennakkoluulojensa silmillä, jota kohtaan ei ole suosiollinen siitä syystä, että hän vastustaa omia aatteitamme, loukkaa mielitekojamme! Kun viime kesänä näin tuon Helanderin ruokapöydässä äänetönnä ja ankarana—minäkin melkein vihasin häntä niinkuin Lauri. Hänen saarnansa juhannuksena oli minusta kaikkein ahtainta, typerintä, ahdasmielisintä. Nyt kun olen oppinut tuntemaan hänet ja nähnyt, minkä totuuden hän omistaa, on hän minusta ei ainoastaan papin esikuva, vaan myöskin ihmisen. Hän on kyllä peloton, itsetietoinen ja ankara eikä haikaile julistaa totuutta kärsimystenkin uhalla, mutta samalla hän on hyvä, lempeä ja jalo mies. Minä luulin, että hän vain tuomitsee ja vihaa eikä rakasta, ja sentähden ei minulla ollut halua mennä hänen luokseen. Hänen olentonsa pääominaisuus on kuitenkin hellyys ja hyvyys. Mitä kaikkea hän tekeekään onnettomien hyväksi! Rakkaus kansaan on hänessä elävä voima eikä puheenparsi. Eikä se ole yleistä, ylimalkaista, vaan yksityiskohtaista, kohdistunutta jokaiseen ja kehen tahansa.—On suuri ja huimaava tuo hänen aatteensa, että koko Suomen kansa on ensin saatava herätetyksi ja sitten vapautetuksi, ja hänen uskonsa, että niin on tapahtuva, että se on toteutuva. »Menkää kaikkeen maailmaan j.n.e.» Jotain semmoista lienee ollut apostolien usko tehtäväänsä. Jotain semmoista suurten reformaattorien. Se ei ole vain hänen aatteensa, vaan näkyy olevan kaikkien herännäispappien. Minä ymmärrän hänet varsinkin, kun muistan omaa renessanssiaatettani ja kuinka sen kävi. Mikä juureton teoria, mikä ilmassa häilyvä haave tämän todellisuuden rinnalla!
* * * * *
Miksi et kestänyt koetustasi, aateparkani? Siksi, että tulit ulkoa, et sisältä, olit opittua, et elettyä.
Olenko minä saava mitään aikaan tämän uudenkaan asian hyväksi? Apostoli, profeetta!—minä? Elä kuvittelekaan, mies parka. Seis! Nyt sinä taas hetken kuvittelit itseäsi »suureksi mieheksi.» Vanhaa hapatusta. Hyvä, että siltä pään musersit, Samalla kun se sitä nosti. Muserra vastakin! Pidä aina kengänkorkosi sitä varten varalla!