* * * * *
Tuskinpa lienee eikä olekaan kauniimpaa ja ylevämpää tointa, kuin on papin toimi. Pappi on, silloin kun hän on se, mikä hänen tulee olla, muinaisajan patriarkan kaltainen, jota hänen seurakuntansa kunnioittaa niinkuin isää lapset ja talonväki. Hän johtaa heidän pienimpiäkin askeleitaan elämän tiellä.—Minut valtaa hillitön riemun, onnen ja tyydytyksen tunne, kun ajattelen, että minäkin kerran voisin täyttää tämän tehtävän vaikka vain kuinka pienessä piirissä, jossain maan etäisessä kolkassa, jonne turmelus ei vielä ole juurtunut ja jossa elää autuutensa asiata harrastava rahvas. En minä ehkä kelpaa herättäjäksi, —niinkuin Lauri, jolla on tulisella luonnollaan ja tarmollaan siihen edellytyksiä,—mutta ehkä kuitenkin säilyttäjäksi, ylläpitäjäksi, vaalijaksi, temppelin vahdiksi. En voi sytyttää, mutta ehkä sentään voisin hoitaa tulta sammumasta. Mikä ilo ja autuus vuodattaa kuulijainsa sieluihin iankaikkisuuden, jumalallisuuden taivaallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa; kostuttaa kuivaa maata Herran viinimäessä!
Ja ajatella, että minulla olisi vierelläni, kanssani toinen, jota elähyttäisi sama harrastus. Joka seuraisi minua erämaahani ja siellä jakaisi kanssani kaikki virkani vaikeudet ja kantaisi kärsimykset rakkaudesta minuun ja rakkaudesta siihen asiaan, jota ajan.
Minulla oli se haave—toisessa tarkoituksessa, toista aatetta ajaakseni—mutta en minä sitä nyt enää kaipaa. Se ei ole minusta enää välttämätöntä. Kiitän Sinua, Jumalani, että vapahdit minut hänestä— etkä vain hänestä, vaan halusta häneen ja kaikkeen hänenlaiseensa, haaveesta tämän unelman toteuttamiseen yleensä. Elä saata minua enää samaan kiusaukseen, elä anna minun soeta niin, että minä sellaisista vaikuttimista kuin suomalaisuutta ehkä osaksi harrastin ja joka harrastus haihtui jo osaksi silloin kun kadotin X:n—harrastaisin vielä tätäkin. En pyydä Sinulta rakastavaista olentoa ehtona, en oikeutena, en välttämättömyytenä, mutta jos armosta sen minulle kerran suot, kun en sitä enää osaa odottaakaan, ikäänkuin pienenä palkkiona, jos ja sitten kun katsot minun sen ansainneeni, niin kiitän minä Sinua siitä.
* * * * *
Kas, nythän voin puhua Jumalalle kuin isälle. Niin isälle ja Isälle! Elä pahastu, Jumala, että kun minä Sinua ajattelen, oikein läheisesti ja lämpimästi, niin tulee eteeni isäni kuva, varsinkin hänen korkea otsansa ja suuret silmänsä. Niin kai ne katoliset ja muut ovat saaneet itselleen pyhimyksensä. Mutta on tässä ero. Ne tulevat kuvistaan Jumalaan (jos ollenkaan tulevat), minä tulen Jumalasta kuvaan, mutta minä en palvele kuvaa.
En muuten oikein ymmärrä, miksi protestanttinen kirkko sellaisella vihalla ja ylenkatseella tuomitsee katolista selibaattia. Papin, tuon Jumalan erityiseksi palvelijakseen kutsuman, korkein perikuva on kuitenkin se, joka ei ole sidottu ei vaimoon, ei lapsiin, ei perheeseen. Tuosta ihanteesta luopuminen on ehkä pohjaltaan tapahtunut vain ihmisten heikkouden tähden. Paavalin ihanne se oli. Hän sen toteutti, Kristus sen toteutti, joskaan ei sitä vaatinut muilta. Monet pyhät miehet ovat sen toteuttaneet. Sellaisen täytyy voittaa vieteistä voimakkain, repiä lihan rikkaruoho joko juuriaan myöten tai ainakin leikata se poikki jokapäiväisen itsensä voittamisen ja itsensä hillitsemisen veitsellä. Ainoastaan semmoinen voi kyllin kypsyä tehtäväänsä, suorittaa sen jakamattomalla voimallaan.
* * * * *
Rakkauden henkinen puoli ei tarvitse tullakseen tyydytetyksi lihan tyydytystä. Henkinen rakkaus mahtuu ystävyyden puitteisiin. Ystävyyden liekki on pyhempi ja suloisempi kuin rakkauden, niinkuin pohjolan viileä kesäyö on ihanampi kuin etelän hehkuva yö.
Ihminen tuntee aina itsessään ystävän tarvetta, hänen sielunsa harhailee aina, etsien jotain hengenheimolaista saadakseen hänen helmaansa vuodattaa sydämensä sanattomat liekit, sen tulkitsemattomat tunteet.