Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jota voisin rakastaa ja samalla ihailla, johon täydellisesti luottaa. Lauri on ystäväni, meillä on yhteinen asia, mutta luonteemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Hän on muuten niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Ehkä tulee se siitäkin, että hän on minua nuorempi. Helanderia minä ihailen ja kunnioitan, mutta me emme kuitenkaan ole samassa vireessä.
* * * * *
Mahtanee olla ihanaa levätä ystävän rinnoilla. Mahtoi olla ihanaa Johanneksen levätä Jeesuksen rinnoilla, josta pyhyys valui ja puhdisti sydämen. Olen levännyt minäkin rukouksessa hänen rinnoillaan. Yliluonnollinen rauha kietoi minua, ja kyynel puristui silmästäni. Sellaisina hetkinä huomaamme selvimmin, kuinka äärettömästi paljon vähäpätöisempi maailma on meille iloineen ja riemuineen verrattuna taivaalliseen autuuteen—tekisi melkein mieleni kuolla silloin, saadakseni juoda valon lähteestä.
* * * * *
Kerran, eikä niin kauan sitten, luulin minä tulevani runoilijaksi. Se oli korkeinta, mitä voin ajatella. Se oli kaikkien unelmieni määrä.
Mutta runous on hienoa myrkkyä hengellemme. Se pyrkii viemään pois todellisuudesta, luomaan valetunteita. Kun on saanut jalon aatteen paperille, ei sitä enää ole tarve toteuttaa, vaan jättää sen muiden toteutettavaksi. Ei ole mitään muuta puhdasta runoutta kuin Davidin Psalmit ja Jeremiaan valitusvirret. Runouden tulee olla hartauden ilmaus. Aina olen minä mitä suurimmalla innolla ja ihastuksella lukenut sekä vanhoja että uusia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heidän teoksessaan ole löytänyt »kristillistä» runoutta. Runous on aina tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan uskon ja hengen elämää. Se elää nyt niinkuin ainakin pakanallista elämää, hengittää pakanallista ilmaa, tietämättä mitään hengen elämästä, kääntymisestä, uudestisyntymisestä, uskosta.
En ymmärrä, kuinka minä Kalevalasta olen voinut löytää mitään eetillistä sisältöä. Kullervo haki sovitusta kuolemasta, ei uudesta elämästä, kysyi neuvoa miekaltaan eikä ristiltä. Taistelu Väinämöisen ja Marjatan pojan välillä oli vain taistelua vallasta. Kalevala on kyllä kaunis, mutta pakanallisesti, ei kristillisesti kaunis.
Mutta eikö voisi ehkä kristillistä runoutta syntyä, meilläkin, niinkuin Palestiinassa. Ja jos minä osaisin ylevään muotoon pukea kaikki ne suuret ja ihanat tunteet ja aatteet, joita kristinusko on minussa herättänyt, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Jos voisi, niinkuin raamattu, esittää Israelin kansan kasvatuksen uskonnolliseksi kansaksi, esittää Suomen kansan samanlaisen kehityksen, aina suurempaan henkiseen selvyyteen, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Eikö se herättäisi ja edistäisi todellisesti kristillistä elämää? Mutta niinkuin nyt on, niin ei runous, ei paraskaan, sitä tee. Se kietoo ihmisen valheensa hienoon huntuun ja nukuttaa meitä keinotekoisten tunteiden uuvuttavaan uneen. Se myrkyttää sisimmän olemuksemme kuvauksillaan maallisen rakkauden tenhosta, jonka se asettaa ihmisen korkeimmaksi saavuttamisen pyrinnöksi. Se ei muista korkeinta käskyä Jumalan laissa: »Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.»
* * * * *
Oi, anna minulle käteeni pyhä lippusi! Tahtoisin kulkea kuin profeetta tämän kansan keskellä ja kehoittaa ja innostuttaa heitä nostamaan silmänsä yhteistä taivaallista isänmaatamme kohtaan alhaisesta maantomusta, jokapäiväisistä pikkuhuolistamme, turhista iloistamme, maallisista harrastuksistamme ja kurjasta arkielämästämme. Ja kun minä olen saanut todistaa ihmisille Sinusta, oo Herra, ja julistaa heille sieluni näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen ja uskoa henkeni Sinun haltuusi! Silloin tulevat synkät aavistukset kirkastumaan, ja taivaallinen rauha on täytetty.