—Tahtoisivat teitä puhutella.
—Vai että minua puhutella? Eivätkö puhetoveria lähempää löytäneet?
—Taitaisi olla erityistä sanottavaa juuri teille.
—Vaan minäpä en tiedä, mitä erikoista sanottavaa minulla olisi heille, itseäni viisaammille.—Lehmät siellä nälissään mölisevät, täytyy tästä lähteä heinään.
Ja sen sanottuaan hän meni ulos ja jäi sille tielleen. Alku ei näyttänyt lupaavalta. Rajalainen oli valmistanut heitä siihen, että voisi sattua, ettei Paavo olisi heistä tietävinäänkään, mille tuulelle sattuisi. Antero oli erityisesti iloinnut tässä matkasta Paavon luo. Hänestä oli ollut niinkuin ei hänen asiansa olisi oikein valmis, hänen uusi elämänsä ja tilansa oikein varmistettu, ennenkuin tuo ottaisi hänet omaksensa. Hän oli kuvitellut, että Paavo rientäisi sulkemaan hänet syliinsä niinkuin eksyneen lampaan, niinkuin tuhlaajapojan.—»No, tulitpas sinä Haakmanni-vainaan poika!—siispä on Jumala sinutkin kutsunut!—Minä näin kyllä heti, että kerran tulisit saamaan valkeuden.»
—Näinkö tämä nyt kävikin?
—Emme siis mitään saaneet aikaan, lähdetäänkö pois?
—Elkäähän hätäilkö, lohdutteli Rajalainen. Odotetaanhan, kun tulee kotiin, mitä sitten sanoo.
He saivat odottaa iltaan asti. Paavo ajoi kyllä heiniä pihaan, mutta lähti sisään tulematta taas uusia hakemaan. Emäntä oli vienyt vieraat porstuanpohjakamariin. Siinä oli vuode toisella seinällä, penkki toisella, ikkunan edessä pöytä, nurkassa raamattuhylly.
Paavo tuli sisään ja kysyi, oliko vieraille ruokaa annettu.