—Ehkäpä olette oikeassa, sanoi Antero, kun he olivat hetken aikaa istuneet äänettöminä.
—Lähdetään sitten, sanoi Lauri ja nousi, ja mennään suoraa päätä helvettiin; kun meidän kuitenkin täytyy sinne joutua, niin on kai paras, että mennään paikalla.
Silloin ukko kivahti tuimaksi tekeytyen.
—Kuka sen on sanonut, että sinun täytyy suoraa päätä helvettiin joutua?
—Tehän sen jotenkin suoraan sanotte, kun ette usko meidän mitään voivamme!
—Te ette mitään voikaan, mutta jos Jumala tahtoo teissä ihmeen tehdä, niin hän voi.
—Mistäs minä sen tiedän?
—Ei sitä sinun tarvitsekaan tietää, kunhan Jumala sen tietää.
—Katsokaahan, nuoret miehet, alkoi hän hetken päästä kokonaan muuttuneella äänellä. Niinkuin kaikki muutkin vasta-alkajat, olette tekin suuressa erehdyksessä siinä, että omin päinne ja omin voiminne pyritte Jumalan suuresta vanhurskaudesta osallisiksi tulemaan. Mutta siitä ei tule mitään muuta kuin kaksi pahaa: joko te luulette olevanne siitä heti osalliset ja sen päälle rakennatte ja sorrutte sen pytinkinne kanssa, tai ette pääse paikaltanne päkähtämään ja heitätte väsyneinä ja voimattomina koko asian. Siinä se on! Yksi teiltä puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto, luottamus hänen armoonsa. Niin sanoi minulle seppä-vainaja, ja sen sanon minäkin teille, kun olen sen itsekin todeksi huomannut.
Hän alkoi puhua tästä oppinsa ytimestä ja lempiaineestaan, lämpeni, innostui, melkein heltyi, ja vähitellen alkoivat Anterosta sanat ja ajatukset ja sanain käänteetkin kuulua tutuilta: sitä samaahan hän oli puhunut vuorella viime kesänä, vaikkei Antero silloin ollut niitä oikein ymmärtänyt.