—Mutta mihinkähän mahtia se seuraväki sopia, joka silloin tänne kokoontuu, hymähti Rajalainen.
—Olisi nyt pantava alulle se seuratuvan hanke. Ehdittäisiinkö se saada siihen valmiiksi?
—Puut kyllä olisivat piankin paikalla, kun talkoolla tuotaisiin, mutta perustusta olisi pahempikin saada sydäntalvella routaiseen maahan.
—Vaan kun pannaan perustus kallioon.
—Onkos tässä kalliopohja, no, sittenhän se menee mainiosti.
—Minä toimitan kivet, otatteko te, Rajalainen, toimittaaksenne hirret?
—Jospa minä otan.
—Ja silloinhan se asia on sitä myöten valmis! riemuitsi Helander.
—Kyllä siitä nyt ehkä tosi tulee, mitä on kauan tuumittu, sanoi
Rajalainen hiljaisesti.
Ihaillen katselivat Antero ja Lauri tuota tyyntä miestä, jonka kasvot eivät värähtäneetkään, jonka silmä ei sallinut liekehtiä sen innostuksen tulen, mikä hänen sisässään varmaankin hehkui. Ja heillekin tuli pakottava halu tehdä jotain, paiskata jotain pöytään asiansa edestä.