Helanderin rouva tuli sisään ja kuiskasi jotain miehelleen. Helander kuului sanovan jotain Laurille, joka sitten meni toiseen huoneeseen.
—No, ja kertokaahan sitten, mitä ukko muuten … kuinka hän otti teidät vastaan? kysyi Helander Laurin mentyä.
Antero kertoi, kuinka kaikki oli tapahtunut.
—Sanalla sanoen, hän pani siis teidän kristillisyytenne pataluhaksi?
—Niin teki, mutta vaikkei kukaan ole minua vielä niin maan tasalle masentanut ja masentanut minua kaikkein parhaissa pyrkimyksissäni, mitä minulla milloinkaan on ollut, niin ei kukaan ole samalla antanut minulle varmempaa vahvistusta käymään sillä tiellä, jolle olen joutunut. Minä olin aina luullut itsestäni jotain, tahdoin aina olla viisas, etevä, hyvä, milloin milläkin tavalla, milloin missäkin muodossa. Ja nytkin minä olin tässä uudessa tilassani luullut löytäneeni en ainoastaan oikeaa päämäärää, vaan myöskin oikean tien. Ukko siirsi päämääräni niin kauas ja korkealle, etten sitä voi edes mielikuvituksessani nähdä, ja tien hän kokonaan tempasi altani. Se on minulle usein ennenkin tapahtunut, mutta nyt on kuitenkin käynyt niinkuin ei koskaan ennen: en ole sittenkään kadottanut haluani pyrkiä perille, en olekaan joutunut epätoivoon itsestäni. Olen kyllä nöyrtynyt, mutta en nöyryytetty, olen punnittu ja köykäiseksi löytty, mutta en nolattu ja masennettu. Minä luotan nyt kuin sokeasti siihen apuun, jonka lunastus ja vapahdus antavat, ja minä luotan siihen siten, että saan sen juuri silloin, kun en enää mitään itse jaksa, mutta ainoastaan silloin.
Lauri tuli takaisin, otsa kalpeana. Hänen silmissään oli tumma, syvä, päättävä ilme.
—Lähdetäänkö? sanoi hän Anterolle.
Heidän mennessään sanoi Lauri:
—Se oli Hedda, joka oli siellä ja tahtoi minua tavata. Jos joutuisin avun tarpeeseen, niin autatko minua? Isä ei ehkä enää tahdo minusta mitään tietää?
—Se on nyt tietty, että autan.