Tässä on tarpeeksi kauan siedetty niiden röyhkeyttä ja hävyttömyyttä! Se on vihdoinkin paljastettava juuriaan myöten. Koska tässä ei saa mitään hyvällä aikaan, niin on pantava kova kovaa vastaan. Täytyy käräjissä esiintyä aivan toisella tavalla kuin olin aikonut … säälimättä, häikäilemättä, ei mykkänä asiamiehenä, vaan kantajana. Tulkoon heidän metkunsa ja kirkkoa ja yhteiskuntaa hajoittava toimintansa kerrankin taas päivänvaloon, kerran tältäkin paikkakunnalta, jossa siitä on liian kauan vaiettu ja heitä rauhan tähden suvaittu ja lellitelty. Ei ole enemmän sallittava, että he tekevät väkivaltaa, rikkovat kirkkolakia, häpäisevät papistoaan ja osoittavat ilmeistä uppiniskaisuutta ja ylenkatsetta esivaltaa vastaan. Se on saatava selväksi ainakin sille osalle kansaa, joka ei vielä ole villitty. Luottamusta heihin on horjutettava, he ovat merkittävät, leimattavat siksi, mitä oikeastaan ovat: lahkolaisiksi, kirkon ja valtion vihollisiksi. Olkoot vain lapseni heidän puolellaan, silloinpahan kaikki näkevät, että asia on minulle kalliimpi kuin kotirauhani!
Mutta ei rovasti kauankaan jaksanut ylläpitää itsessään tätä kiukkua. Kun ei ruustinna mitään virkkanut, meni hän kamariinsa ja heittäytyi keinutuoliinsa.
Eikä hän oikeastaan itsekään uskonut, että herännäisyys saataisiin käräjänkäynnillä kukistetuksi. Pikemminkin voisi käydä niin, että siitä se vasta nousisikin oikeaan vimmaansa. Toisella tavalla olisi sitä ollut vastustettava, mutta mitä niille voi puheilla kuinka kauniilla tahansa, kun ne eivät tahdo mitään järkipuhetta kuulla? Järki ja oppi on voimaton heidän kiihoitustaan vastaan. Yksipuolisuus ja häikäilemättömyys se aina tempaa typerät ja vähän kehittyneet mukaansa. Mahdotonta on saada aikaan mitään yhteisen ymmärtämisen pohjaa semmoisten kanssa, jotka vain tuomitsevat toisia ja pitävät itseään erehtymättöminä. Heidän oppinsa on puhtaasti negatiivista, sen pääsisältönä on tuo ainainen ikävöiminen ja pyrkiminen ilman aavistustakaan mistään lopullisesta saavutettavasta päämäärästä ja mistään eetillisen ihanteen toteuttamisesta.
Mutta kaikesta huolimatta tunsi rovasti joutuneensa yhä ikävämpään ja kierompaan asemaan heränneitä kohtaan. Ja mitenkä hän oli siihen joutunut? Kaikki oli lopulta sen Hartmanin syy. Se se on kaiken tämän takana, tuo hänen edustamansa kummallinen henki, joka ei ymmärrä mitään eikä suvaitse mitään. Se näkee kaikkialla maailmassa oppositsionia ja revolutsionia, ja kun ei sitä missä ole, niin täytyy sitä tehdä tai keksiä. Niinkuin nyt sekin, että sekoitetaan yhteen fennomania ja pietismi, Snellman ja Ruotsalainen, joita on muka jostain syystä yhteisesti vastustettava ja vainottava. Se on taas juuri sitä samaa kuin Arwidssoninkin aikana. Hartman on minun paha henkeni, ei minulla koskaan ole ollut häntä kohtaan mitään sympatiaa. Ei sovi oikeastaan ollenkaan ihmetellä, ettei nuoriso voi häntä sietää… Panna minut nyt tässä joidenkuiden kuviteltujen valtiollisten ja kirkollisten vaarojen tähden omain pitäjäläisteni pyöveliksi! Sakkoja saan ehkä heille tuomituksi, mutta siihen se sitten jääkin. Jos olisin totellut omaa itseäni enkä antanut hänen kirjeittensä huumata itseäni, niin olisin antanut sellaisen lausunnon tuomiokapituliin, että asia olisi siihen rauennut. Olisivat sitten saaneet vallesmanni ja Handolin ajaa asiata omanaan. Nyt saan minä kunnian istua heidän rinnallaan. Kauniissa valossa tulen minä historian lehdillä esiintymään. Arwidssonin ystävä, Snellmanin ystävä—minun kotonani sattuneiden tapausten ja täällä pidettyjen puheiden johdosta tehdään ilmiantoja, jotka osaltaan ehkä ovat olleet vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Sekö on sitä Kontolan pappilan vanhaa kuuluisata vieraanvaraisuutta? Ja ainoaksi kunniaksi minun niinelleni ehkä kerran luetaan se, että poikani pani vastalauseen?—Saas nähdä, mitä hän tulee tekemään näiden käräjienkin johdosta? Jotain hullutusta hän kai tulee keksimään. Ja tämän mainion poikani ajoin minä pois kotoani.—Saa nyt Jaakko veli taas partaansa nauraa—selvänä niinkuin humalassakin siitä maailmalle huutaa.
Mutta kun rovasti huomasi, että hän taas alkoi liukua vastustajainsa kannalle, koetti hän peräytyä ja lujittaa asemaansa. Hänen täytyi saada kuulla oma äänensä sitä itselleen sanovan, ja vielä kerran hän palasi ruustinnan luo.
—Tätä sanotaan vainoksi kirkon puolelta, mutta ei ymmärretä, että kirkolla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus suojella itseään hävittäviä voimia vastaan. Lanko on ehkä sittenkin oikeassa siinä, että herännäisyyden lopullinen tarkoitus ei voi olla mikään muu kuin pyrkiä erilleen valtiokirkosta, hajoittaa se tai ainakin jäytää sen juuria, joka vuosisatoja on seisonut kansan parhaana suojana. Se on lopputarkoituksiltaan siis kumouksellista laatua. Ja kun he vaativat minua tässä hengessä esiintymään, täytyy minun tietysti totella, toimien kuitenkin sillä varovaisuudella ja maltillisuudella kuin asianhaarat vaativat.—En ole sitä paitsi kirjoittanut muuta kuin totuuden. Se on heränneiden oma syy eikä minun, jos totuus ei ole heille edullinen. Olisin voinut kirjoittaa paljon ankaramminkin ja paljoa paljastavammin, jos tarkoitukseni olisi ollut etsiä riitaa. Se pitäisi nyt ainakin kaikkien järkevämpien ymmärtää, mutta eihän sitä voi niille edes sanoa, kun eivät tule tiedustelemaan eivätkä keskustelemaan.
Ruustinna ymmärsi nämä puheet, niinkuin olisi rovasti suonut, että ne tulisivat Laurin tietoon. Kun rovasti taas poistui, heitti hän saalin hartioilleen ja meni pihan yli tupaan.
Antero ja Lauri olivat vielä siellä Hannan ja Kaarinan kanssa. He olivat jo lähtövalmiina.
—Minä vielä tulin sanomaan, ettei teidän kuitenkaan pitäisi tuomita niin ankarasti pappaa. Minä luulen, ettei hän itsekään hyväksy käräjiä.
—Mutta jos hän ei niitä hyväksy, niin on se minusta vieläkin kummallisempaa!