—Mutta hänenhän täytyy virkansa puolesta.
—Ei virka saa pakottaa ketään tekemään vastoin vakaumustaan. Ja jos pappa olisi tahtonut, olisi hän varmaan voinut estää.
—Se on kaikki setä Hartmanin syy, se se on kaiken tämänkin takana.
—Tämänkö heränneiden vainonkin?
—No, etkö sinä ole sitä tiennyt? Vähänväliä on siitä papalle kirjoittanut.
—Vai niin, vai niinkö?
—Jäisit nyt kotiin, Lauri—tai menisit nyt ainakin vielä puhumaan papan kanssa.
—En minä voi.
Kun ruustinna oli mennyt, huudahti Lauri melkein riemuiten:
—Siis on sillä jesuiitalla sormensa tässäkin! Siis on meillä heikäläiset tässäkin vastassamme! Ja kuinka voisi ollakaan muuten? Minä olen iloinen, niinkuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni. Nythän me voimme lyödä iskun entisenkin asian puolesta! Meillä on taas sama vastustaja edessämme. Ehkä herännäisyys ja suomalaisuus sittenkin kuuluvat yhteen, koska niillä on sama vihollinen. Antero, tekisi taas mieleni—! Ah, mutta jos meidän tekomme sittenkin oli oikea?