—Ei ollut.
—Ei, ei,—mutta sittenkin! Minulla on taas ilmaa keuhkoissani! Ja minun tekee mieli saamaan lisää!
He olivat tulleet ulos ja astuneet suksilleen.
—Tytöt, sanoi Lauri vielä,—ei mikään ole maailmassa ihmiselle ihanampaa kuin tietää, mikä on oikeus ja totuus, ja varustautua elämäniäkseen taistelemaan niiden vihamiehiä vastaan!
He lähtivät sujuttelemaan suksillaan kirkolle päin. Tytöt seisoivat äänettöminä pihalla ja katselivat heidän jälkeensä.
—Nyt ne lähtivät, huokasi ruustinna rovastille ikkunansa äärestä.
19.
Kaikkia teitä myöten ajoi ja hiihti herännyttä kansaa Kontolan kirkolle, parhaalla talvisella kelillä, kirkkaana pakkasaamuna. Kun he kulkivat pappilan ikkunain alitse, kääntyivät he niihin katsomaan mikä uteliain ja kysyvin, mikä kummastelevin katsein. Mutta ei ikkunoista mitään näkynyt. Pappilassa eivät antaneet elonmerkkiä muut kuin Musti, joka ääni vanhuuttaan käheänä teki työtä sisunsa käskemää: otti vastaan tulijan toisella portilla ja haukkui sen pihan läpi toiselle.
—Menkäähän kutsumaan sisälle tuo koira, kävi rovasti sanomassa ruokasalin ovelta.
Hänen äänensä oli hermostuneen vaivautunut. Kun hän tuli takaisin kansliaan, ajoi sen rappujen eteen Handolin hiukan hutikassa. Rovasti otti hänet vastaan kylmästi ja virallisesti. Handolin ei sitä huomannut, avasi käärön, joka hänellä oli kädessään ja alkoi sitä kehua. Se oli syytöskirja, mainiosti kokoonpantu, mutta eipä se ollutkaan mikään kontolainen klooppari, joka oli sen sepittänyt, vaan yksi Helsingin hienoimpia juristeja ja terävimpiä stilistejä, joka oli sen pappa. Siinä oli varsinkin yksi paikka, jota ei yksikään täkäläinen olisi ymmärtänyt siihen panna. Se, sanoo, että pietismi ei ole ainoastaan kirkollisesti, vaan myöskin valtiollisesti vaarallinen liike. Minä luen—