—Eivätkö tule uskaltamaan? Niinkö sanot, Handolin? Tee hyvin ja tule kanssani, niin näytän sinulle, mitä he uskaltavat. Parhaillaan vihkivät he uutta kirkkoaan Honkaniemessä, eikä siellä ole ainoastaan heränneitä, vaan myöskin suruttomia, ainakin puolet suruttomia. Tulkaa katsomaan, se olikin oikeastaan asiani…
Kortit lakkasivat läiskämästä.
—Mitä sanot?
—Jahah, tämä alkaa huvittaa herroja?
—Mutta sehän on hävytöntä!
—Siellä kerättiin muuten jo sakkorahojakin ja luvattiin pitää huoli Helanderista, jos hänet erotettaisiin virasta. Handolin, sinun lankomiehesi pani sata ruplaa kolehtihattuun.
Handolin lensi kuin ammuttuna seisoalleen.
—Sata ruplaa? Ne on niitä sen eno-vainajan testamenttirahoja—mutta se ei pidä se testamentti, minä riitelen sen rikki!
—Riitele, riitele.—Arvatkaapa, kuka kantoi kolehtia? Lauri!—Ehkäpä herratkin ovat hyvät … ja Jaakko setä ojensi heille hattunsa.
Vallesmanni sysäsi hänet luotaan ja alkoi kuohuksissaan kävellä edestakaisin lattialla.