He olivat tulleet kirkolle. Handolin edeltä rientäen, mutta yhä enemmän hengästyen ja vauhtiaan hiljentäen. Kirkon perässä horjahti hän seinää vasten ja jäi siihen.
—Kuule, sinä et jaksa, käännytään pois.
—Minäkö?—Helvetti sentään.
Hän oli puulautunut liikkeelle, tuikannut samaa vauhtia tien yli ja joutunut kinokseen, josta Jaakko setä hänet kiskoi ylös toruskellen:
—Vanha juoppo eikä vielä ole oppinut pysymään pystyssä … katso sinä minua, minun jalkani eivät milloinkaan petä—eikä petä pääkään!
He kulkivat nyt käsi kädessä.
—Minulla on sydänvika, ja sentähden minä—minä—hengästyn … se tietää sen, ja kuitenkin se minua ärsyttää … toivoisi kuolevan … anna, kun vähän puhallan.
—Et sinä jaksa … käännytään pois.
—Sepä ilme … kyllä minä taas… Se on minun kiusanhenkeni … se minun selkäni takana … ei puhu mitään, mutta tulee salaa todistamaan … kymmenen ruplaa … mistä se on ne saanut?
—Onko se totta, että sinä sitä lyöt?