—Jeevelanamma … minä lyön, minä raastan sen hiuksista… Mikä se on tuo … tuo valkea talo tuolla metsässä?
—Se on se heidän uusi kirkkonsa.
Siinä oli uusi huone Honkaniemen tienhaarassa. Sieltä tulvahti yht'äkkiä veisuuta aukenevan oven täydeltä.
Handolin riuhtaisihe irti ja riensi sinne.
Jaakko setä pyrki perästä, minkä pääsi. Häntä yht'äkkiä nauratti tämä kilpajuoksu, nauratti niin, että piti pysähtyä.
Hän tavoitti Handolinin tuvan ovella ripaa haparoimasta. Kun ei hän sitä löytänyt, potkaisi hän oven auki ja tuuskahti sen kanssa sisään, vaivoin välttäen kompastumasta korkeaan kynnykseen.
Handolin seisoi hoippuen keskellä tupaa. Lattialle oli asetettu penkkejä, ja keskellä oli käytävä kuin kirkossa. Tupa oli väkeä täynnä. Pöydän päässä istuivat Paavo, Helander ja Rajalainen, sen takana Antero ja pappilaiset. Veisuu ei lakannut, ne tuskin kääntivät päätänsä Handolinin tullessa. Virsi sai kuin uutta virikettä ja voimaa ja koetti kuin omalla painollaan masentaa rauhanhäiritsijän. Handolin oli hengästynyt, huokui raskaasti, teki käsillään älyttömiä liikkeitä, niinkuin torjuen ympäriltään jotain, joka pyrki päälle.
Virsi lakkasi viimeiseen värssyynsä. Päät pysyivät yhäkin jäykästi pois käännettyinä. Helander nousi vihdoin ylös ja tuli hänen luokseen ja kysyi:
—Ketä etsit?
—Missä on Karoliina? Pois, pois…