—Tässä minä olen.
Karoliina oli istunut aivan lähellä penkin päässä, mihin Handolin oli pysähtynyt. Handolin huitoi yhä käsillään…
—Pois, pois…
Hän äänteli vaivaloisesti, kasvot väännähdellen, silmät päässä älyttöminä pullahdellen.
—Mennään vaan, sanoi Karoliina ja pujahti nopeasti miehensä ohitse ovelle. Silloin näytti Handolin heräävän horrostilastaan, vimmastuvan ja karkaavan vaimonsa jälkeen, joka oli kadonnut pimeään porstuaan. Hän töyttäsi sen läpi, kompastui ulko-oven kynnykseen ja lensi suin päin rappuja alas, jääden niiden eteen äänetönnä makaamaan.
Karoliina ja Jaakko setä riensivät häntä nostamaan, mutta hän oli jo hengetönnä, ohimo terävään kiveen sattuneena.
—Se oli minun syyni, se oli minun syyni, vaikeroi Karoliina.
Jaakko setä riensi, minkä suinkin jaksoi, pappilaan päin. Hän pysähtyi tuon tuostakin, pudisti päätään ja olkapäitään kuin vilussa, lähti taas menemään ja sanoi tuon tuostakin: »Nemesis … nemesis, huhhuh!»
Mutta hän tahtoi kuitenkin olla ensimmäinen viemässä sanaa rovastille, vallesmannille ja tuomarille, nähdäkseen, miten tieto tapahtumasta heihin vaikuttaisi.
Rovasti kuljeskeli edestakaisin puolipimeässä talossa. Kun hän tuli kansliaan, näki hän jonkun seisovan ovensuussa.