Se oli tummansiniseen körttipukuun puettu, pitkäpalmikkoinen tyttö, joka katseli häntä suurilla, sinisillä silmillä, kasvot ystävällisessä ilmeessä.
Risto oli jo herännyt ja saanut kahvinsa.
—Onko tämä teidän aittanne? kysyi hän tytöltä pannessaan tyhjän kuppinsa tarjottimelle.
—Minun nimissänihän tämä on ollut, sanoi tyttö.
—Missäs olette itse nukkunut, kun me olemme vallanneet teidän aittanne?
—Ainahan sitä on sijaa…
—Mutta missä me nyt olemme? kysyi Risto.
—Korkealla mäellä, keskellä ihaninta erämaata, katso tuonne! huudahti
Antero.
—Ei! Mutta mikä on paikan nimi?
Samassa tuli isäntä tuoden heidän tupaan kuivamaan vietyjä vaatteitaan. Hänkin oli körttipuvussa, keski-ikäinen, lempeästi ja vakavasti katseleva mies.