—Anna olla pilkkaamatta Jumalaa … eikö sinulle ole mikään pyhää?
—Tuntuuko jo kaamealta? Häh?
Herroilta jäivät kortit ja pullot pöydälle, ja he riensivät pois.
Jaakko setä oli yksin pirtissä. Hän kaasi juomalasin konjakkia täyteen.
—Nemesis … nemesis … tänään hän, huomenna sinä—tai minä. Maljanne! Jassoo, ne jo menivät.—Jos olisi sittenkin oikeamielinen Jumala? Piru ties.—Tuiskis vaan, ja siihen meni eikä ehtinyt edes siunatakaan matkalleen lähtiessään. Suoraan terävään kiveen. Ja miksi juuri siihen, kun oli vieressä pehmeä hanki? Missä hän nyt mahtanee olla? Jos on jossain, niin tietää sen—missä. Ei saa siellä äijä tippaakaan, ei niin tippaakaan—iankaikkisuudesta hamaan iankaikkisuuteen.—Täytyy siis maistaa sen, jonka on vielä aika…—ja Jaakko setä tyhjensi juomalasillisen konjakkia yhdellä siemauksella pohjaan.
22.
Taas on kesä Kontolan pappilassa, taas on talo lattiasta kattoon siistitty ja laitettu, taas ovat kujat ja käytävät puhdistetut rannasta pihojen perille. Vieraita odotetaan tulevaksi. Ja tulossa on juhla suurempi kuin mitä milloinkaan on vietetty: häät ja hopeahäät.
Mutta ei ole nyt laittajissa vallinnut entinen ilo, ei täytä juhlatunne odottajain rintaa, eikä osata uskoa kesän enää tuovan sitä uutta, minkä ennen.
Ruustinna käyskelee tarkastellen ja katsastellen ja järjestellen, mutta raskas on askel ja käsi laimea, eikä hymyilyä huulilla. Valkoinen, viaton pitsipäähine sointuu huonosti surullisiin kasvoihin. Tytöt auttavat häntä, tekevät, mitä hän määrää, mutta eivät ole heidän sydämensä mukana, ei ole heillä juhlavalmistuksiin samaa halua ja innostusta kuin ennen. Hanna ja Kaarina puuhaavat, mutta silloin kun silmät eivät kysy, miksi tätä kaikkea turhaa, niin ne kummastelevat, arvostelevat ja moittivat omain kättensäkin työtä.
Ruustinna käyskelee ja puoliääneen ajattelee, niinkuin vanhoilla ja hiukan hajamielisillä naisilla on tapana…