Tässähän minä kävelin samana päivänä vuosi sitten näin huoneesta huoneeseen ja kuulostelin ja odottelin poikia ja rakkaita vieraita. Silloin oli päivä kaunis ja ilma lämmin ja kaikki ovet auki. Nyt on siellä kolkko pohjatuuli ja pilvinen päivä. Silloin koristi Hanna yliskamarin rappuja Robertia varten. Nyt makaa Robert siellä sairaana ja kalpeana ja rykii ja sylkee verta. Kun eivät vieraat edes vielä tulisi, ennenkuin hän herää. Ei hän jaksanut monta sanaa puhua. Mutta kotona hän nyt kuitenkin on, Jumalan kiitos! Mutta mitä hän mahtaa sanoa, kun kerran saa kuulla kaikesta, mitä täällä on tapahtunut? Nyt hän vielä luulee, että kaikki on niinkuin ennenkin.
Ruustinna lyykähti salin tuoliin, helmassaan liina, jota oli aikonut pöydälle levittää, eikä jaksanut enää kyyneleitään pidättää…
Kaikki on muuttunut! Mutta mikä se sen on muuttanut? Ei mitään siitä, mitä on tapahtunut, olisi tarvinnut tapahtua. Kaikki olisi voinut mennä, niinkuin oli ennenkin mennyt. Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on Robertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä ja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt. Eikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä alkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri tapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu…
Ruustinna oli toivonut, ettei professori ollenkaan tulisi, ja niin oli hän itsekin ensin ilmoittanut, mutta sitten kuitenkin kirjoittanut tulevansa. Se vielä puuttuisi, että Snellman tulisi!—
Lönnrot, hän saisi kyllä kernaasti tulla, saisi kernaasti nähdä. Jos minä oikein tekisin, niin veisin hänet ylisille ja aukaisisin oven ja sanoisin: tuossa hän makaa, kuumeen hehku poskillaan, uhrinne, suomenkielen uhri, isänmaan uhri, tuulentupienne marttyyri! Teidän velvollisuutenne on nyt parantaa hänet siitä kuumeesta, jonka olette hänen sielussaan sytyttänyt. Tehkää se, herra tohtori, tehkää se, minä vaadin—minä huudan teiltä äitinä lapseni terveenä takaisin.
Ruustinna voi nähdä siihen, missä istui, rovastin pöytänsä ääressä kansliahuoneessa. Ei häntä tänä kevännä ole huvittanut kalastuskaan, niinkuin ennen. Ei hän enää koskaan puhu soistaan eikä viljelyksistään; ei kävele tyttöjen kanssa, ei pyydä heitä mukaansa, vaan kun joskus menee ulos, niin menee yksin—Mustin kanssa. Voisi luulla, että hänkin on herännyt—jos synkkyys ja alakuloisuus on herännäisyyttä. Ja sitä se on ja sen lisäksi tuomitsemista ja ahdasmielisyyttä. Ennen oli täällä vain yhdet semmoiset tarkastavat, moittivat silmät, nyt on niitä monet, monet sekä ovien sisällä että niiden ulkopuolella. Kun edes sanoisivat, mitä ajattelevat, mitä pitävät pahana ja minkä tähden! Näissä viattomissa häävalmistuksissakin on jotain heille vastenmielistä, jotain heidän mielestään sopimatonta, mutta mitä? Kunpa olisivat häät ohitse! Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin! Naimikin, tyttö parka,—näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee, että hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona. —»Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?»—»Ei ne mitään sano, mutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.»
Hanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas. Sitten hän ilmaantui uudelleen ovelle, kasvoissa ilme, niinkuin olisi päättänyt sanoa jotain, jota oli kauan pidättänyt.
—Ei siis tarvitse kesämattoja tänne saliin? Ruustinna koetti sanoa niin huolettomalla ja tyynen ystävällisellä äänellä kuin voi:
—Niin, minä ajattelin, että ehkei panna.
—Mutta onhan täällä ollut ennenkin kesämatot?