—Mutta jos ne nyt kuitenkin tulevat kohta pois otettaviksi.
—Miksi pois?
—Jos pappa ehkä tahtoo, että vieraat saavat tanssia.
—Vai niin.
Nyt hän oli saanut tietää sen, mitä oli näyttänyt jo kauan aikovan kysyä. Ja olisihan se saanutkin jäädä pois, koko tanssi, jos se olisi voinut jäädä. Mutta kun Olai tahtoi ja myöskin—Naimin vuoksi. Ei sitä nyt voinut estää hänen tähtensä. Yhden tähden täytyy tehdä, mitä toisen tähden ei pitäisi tehdä…
Ovatko ne edes onnellisia tuossa uskossaan Hanna ja Kaarina? Hanna on aina totinen, usein melkein synkkä. Ainoastaan silloin, kun hän Marian saattamana palaa Honkaniemestä, hänen kasvonsa ovat kirkkaat. Hän tekee työtä aamusta iltaan, tekee velvollisuutensa. Eikö olisi häntä palkittava sillä, ettei hänen tunteitaan loukata? Kun saisi Olain taivutetuksi. Mutta ei sitä voi hänelle esittääkään, ei hän tahdo siitä kuulla puhuttavankaan. Se on hänessä kuin mikä kipeä paikka.
Ruustinna nousi ylisille, kuunteli Robertin kamarin ovelta, nukkuuko hän vielä. Sieltä kuului rykimistä. Hän raotti ovea. Robert valvoi.
—Tule sisään vain, mamma!
—No, kuinka sinä voit?
—Minä voin mainiosti. Kunhan tässä vielä vähän loikoilen, niin nousen pian ylös.