—Niin, mitä—?
—Vieraat tulevat! kuului ulkoa pikkupoikain huuto. Ne olivat olleet puutarhassa aidan päällä seisoen ja seipäistä pidellen vartioimassa ja hyökkäsivät nyt verannalle ja salin läpi ja sitten ulos.
—Pojat, pojat!
Mutta he lensivät Naimin kanssa suin päin rappusia alas, karkasivat portille, repäisivät sen auki, hyppäsivät vaunujen taa, toiset vaunuihin, sitten taas maahan, rinnuksia auki repimään.
Antero, joka oli istunut ruokasalissa, näki Naimin heittäyvän sulhasensa syliin ja pyörähtävän hänen kanssaan monta kierrosta pihamaalla.
—Professorikin tulee—sanoi Antero Laurille.
—Silloin me mennään—ja muutenkin.
—Lauri, minä rukoilen sinua, jää, jos vielä vähänkin rakastat äitiäsi, pyysi ruustinna.
—Jää meidänkin tähtemme, pyysi Kaarina.
—Minä jään, mutta minä tunnen, ettei minun pitäisi sitä tehdä.