—No, mitä hän?
—Hän on lujempi, taipumattomampi ja suurempi kuin koskaan ennen.
Antero ja Lauri istuivat alempana pöydässä, niin syrjässä kuin mahdollista, äänettöminä, välinpitämättöminä, niinkuin eivät nämä asiat olisi heitä liikuttaneet.
—Se on siis menetetty, suomalaisuuden asia, kuului rovasti sanovan professorille.
—Jaa, se on nyt niinkuin sen ottaa. Se, mikä siinä on parasta, tulee varmaankin elämään, mutta jossain uudessa muodossa. Suomen kansan oikeutetut tarpeet sen kielenkin suhteen tulevat epäilemättä huomioonotettaviksi niissä piireissä, joille kaikki alkuunpano meillä kuuluu. Viranomaiset ja hallitus tietävät kyllä tässäkin asiassa tehtävänsä.
—Kyllä sitten saadaan odottaa, sanoi Thure Robertille.
—Se nyt on aina varma, puhui professori heille pöydän yli, että
Snellman tapansa kautta on ollut asiansa pahin vihollinen.
—Kun jotain asiaa vastustetaan, niin ollaan aina vastustavinaan tapaa, heitti Thure isälleen.
—Sen sinä nyt kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että Snellmanin parhaat ystävätkin eivät ainoastaan paheksu hänen tapaansa, vaan tuomitsevatkin häntä—yksinpä Castrénkin.
Näkyi ilmeistä ja kuului äänistä, että isä ja poika olivat ennenkin näissä asioissa törmänneet yhteen.