—Kuulkaa miehet, mikä teidän on—mikä teitä oikein vaivaa? kysyi
Robert.
—Ei meitä mikään vaivaa.
—Ei suinkaan?—ei suinkaan teistäkin jo ole tullut pietistejä?
—Mitäs sitten, jos olisi?
—Suo anteeksi, mutta sinä pietisti—sinä Lauri? Ja sinä myös, Antero?
—Ajattelisit sinäkin, Robert, kuolematonta sieluasi etkä aina noita—
—Noita, mitä?—Ei, kuulkaa, hyvät ystävät—tuo ei mene minuun—minuun ei sitä tautia saa tarttumaan.—Ohhoh! Vai niin on asiat. Ja minä kun aioin kertoa teille kaikkea. Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä— olin sitä oikein levottomuudella odottanut.
—Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero.
—Niinpä niin, vai niin… Ja tytöt myös?—Niin, Hanna kyllä, mutta onko Kaarinakin?
—Iloitsisit siitä.