—Kyllä, kyllä—mutta et sinä, Thure, ainakaan?
—Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä, innostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.
Robert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt, pudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin.
—Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja käynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta.
—Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista innostusta—joimme maljasi.
Mutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.
—Mennään nyt Kokkomäelle! Tulkaa nyt tekin, innostutaan nyt—niinkuin vuosi sitten … missä ovat tytöt?—jaa, niin. Mutta ettehän te nyt voi olla mitään pietistejä, noita synkkiä, alakuloisia—kuulkaa, se on mahdotonta—te luulette vain niin!—Hän koetti lyödä leikiksi:—ja jos olisittekin talvella, mutta nyt on kesä—nyt on ilon aika, toivon aika—te ehditte vielä vanhoilla päivillänne, nyt ollaan nuoria, nyt ei murjoteta, nyt innostutaan ja rakennetaan pilvilinnoja!—Kas niin!—Ja Anette pisti kätensä Laurin kainaloon ja veti hänet mukaansa. Leppyen ja sulaen seurasi Lauri viehättävää olentoa.
Mutta sakastin perässä pysähtyi Antero.
—Minne sinä menet—etkö tule mukaan? kysyi Lauri.
—Minun täytyy ehkä mennä Helanderille kertomaan.—Ja hän erosi heistä siinä, Laurin seuratessa toisia.