—Minä en tahtoisi, että yksikään minun omistani ajattelisi katkeruudella sitä päivää, jona minä heidät ainiaaksi jätän.
—Jos he semmoisesta sinua tuomitsevat, on se heissä ahdasmielisyyttä. Ne, jotka eivät toisten tunteista välitä, niiden tunteista ei tarvitse muidenkaan välittää.
—Onnettomien ihmisten tunteista täytyy aina välittää.
—He ovat vain olevinaan onnettomia, se on vain naama, joka on onneton, mutta sydämessään ovat he tyytyväisiä omasta paremmuudestaan ja lyövät varmaan rintoihinsa siitä mielihyvästä, että ovat parempia kuin me muut.
—Minä pyytäisin sinua, Björn, ettet puhuisi noin…
—No, ei puhuta sitten—
Miksi tuntui Naimista hänen sulhasensa taas niin vieraalta? Miksi taas niinkuin joskus ennenkin—niinkuin silloinkin, kun hän puhui niin välinpitämättömästi suomalaisuudesta. Heillä oli monessa asiassa niin erilaiset aatteet. Ei se ollut teeskentelyä, kyllä se oli heissä totta, taistelua, kärsimystä, pyrkimystä johonkin, jota Naimi ei ymmärtänyt, mutta joka yhä enemmän oli alkanut hänen mieltään kiinnittää. Mutta hän säikähti samalla tätä tunnettaan, tätä mielentilaansa—ei tahtonut mitenkään antaa sille valtaa hääpäivänsä aattona. Ja hän painautui lähemmä sulhastaan, taivuttautui eteenpäin, katsoi häntä silmiin.
—Huomenna olemme siis mies ja vaimo. Ja me lähdemme heti kohta täältä. Jos tietäisit, kuinka ikävä minun on ollut täällä. Isä, äiti, sisaret, Lauri—ja kaikki se erimielisyys—minä yhteen aikaan itkin joka ilta, ennenkuin nukuin, ja ajattelin vain: jos pian tulisi kesä ja sinä saapuisit!
He näkivät Anteron menevän.
—Mikä mies hän oikeastaan on tuo Hagman? Eikö se ole oikeastaan hän, joka on Laurinkin villinnyt?