—Villinnyt?
—No niin, tai häneen vaikuttanut—hänet »herättänyt», jos niin tahdot.
—En tiedä, Laurilla on kyllä muutakin syytä miettiä elämäänsä. Minä pidän paljon Anterosta. Hän on niin yleväaatteinen ja hyvä ja hieno, ja hänellä on nähtävästi joku suuri suru.
—Hän on tietysti onnettomasti rakastunut, niinkuin semmoiset kömpelöt ja epäonnistuneet aina ovat.
—En tiedä, voi olla.
—Mutta minä tiedän—ja minä tiedän myöskin keneenkä. Sinuun.
—Minuunko? Mitä sinä puhut!
—Minä huomasin sen jo Helsingissä promotsionissa.
—Minuunko? En minä ole sitä koskaan huomannut. Ei se ole mahdollista.
Mutta Naimi jäi miettimään ja muistelemaan ja vertailemaan. Hänen puristuksensa sulhasensa käsivarteen vähän laukeni, hänen sitä huomaamatta. Hän oli aina kummastellut, miksi ei Antero välitä Kaarinasta, vaikka Kaarina aivan varmaan rakastaa häntä ja he olisivat sopineet niin hyvin toisilleen.—Mutta olisivatko he sopineet?—Lämmin säälin ja myötätuntoisuuden tunne pulpahti hänen rinnassaan, ja sen tunteen vallassa hän puristautui vielä lähemmä sulhastaan.—Olisiko se mahdollista, että Antero häntä rakastaa?