Sua muistan kaunokaista suven armahan ajalla, kun ei öillä sammu päivä, muistan käen kukkuessa, pikku linnun livertäissä, laaksoloissa lehtevissä— muistan kuin aikaa mennyttä onnen.
Sua kiitän syksysäällä rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä, kiitän, koska kuutamolla kuvauupi taivo kirkas järven jäisen iljanteissa— kiitän kuin tekoa hyvää.
Sua muistan ajoin kaikin, päivän puoleen pyrkiessä sekä mailleen laskiessa, muistan onnen' antajana, muistan täällä, muistan tuolla tähtitarhan tuolla puolla.
Naimi teki liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä, kuin selitystä saadaksensa—kun näki sulhasensa tulevan—ja pisti kiireesti paperin taskuunsa.
25.
Antero askartelee yliskamarissa, isänsä entisessä, joka nyt on hänen. Hän pueskelee, puhdistelee papin kauhtanaansa, koettelee kaulaansa valkeaa huivia—Emman kutomaa, ompelemaa ja silittämää.
—Minä olen siis pappi, minä olen siis määrätty tänne? Ja tänäänkö ovat siis häämme?
Alhaalta kuuluu yliskamariin hiljaista, alituista haastelun hyminää, ovien käyntiä ja pehmoisten askelien töminää.
Mutta ei toimea Antero pukemaan kauhtanata ylleen, ei saa sidotuksi kaulusta kaulaansa. Hän seisoo vain ikkunassa ja katselee jäälle, josta häävieraita reki toisensa perästä ajaa ylös törmästä pihaan. Toisia ajaa Ilpolaan ja kaikkiin muihinkin kirkonkylän taloihin, kutsutuita ja kutsumattomia,—tahtovat tietysti olla kaikki, jotka vain voivat, joskaan ei häissä Haakmanni vainaan pojan, niin kuitenkin seuroissa Ilpolan suurissa pirteissä niiden jälkeen.
Nyt siinä vihdoin ajaa Helander pihaan, pitkän reslan perässä, selkäkenossa, turkinkaulus kuurassa, silmät tyytyväisinä tähystellen ylös ikkunoihin, suu muhoillen. Hänen vieressään istuu harmaan saalin sisässä joku nainen, Maria kai.—Täytyy joutua…