Voineeko olla toista ihmistä maailmassa niin epäitsekästä, niin uskollista, niin uhrautuvaa kuin tuo Emma? Se on kai se, jota hänessä rakastan. Kuinka hän vastasi Karoliinalle, kun Karoliina kysyi, silloin kun minä menin Naimin häihin: »Miksi on Antero niin alakuloinen?» Hän vastasi ihmeellisesti, vaikka minua silloin jo rakasti:—»Minun on niin sääli sitä Anteroa, ettei hän saanut Naimia.»—Ja hän hoiti minua sitten kuin sairasta, kun sieltä palasin. Hoitiko? En tiedä kuinka, sillä enhän minä oikeastaan ollut sairas—ja kuitenkin tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut sairas ja niinkuin hän olisi minua hoitanut. Niinkuin olisi joka kerta tavatessamme tahtonut sanoa: »No, elä nyt enää ole surullinen, enhän sille mitään voi, mutta minä olisin sen niin kernaasti sinulle suonut.» Ehkä minä juuri sentähden aloinkin häntä rakastaa… Sillä hän on jalo ihminen, jaloin, mitä tunnen, syntymästään jalo, ja joka ei ole mitään pahaa nähnyt eikä mitään pahaa tehnyt.
Antero lämpeni, heltyi, tahtoi muistella kaikkea hyvää, mitä oli ollut, voidakseen mennä vihille niin täysin sydämin kuin hän tahtoi sinne mennä.
—»Pidätkö minusta ollenkaan, Emma?» oli hän kysynyt häneltä istuutuen hänen viereensä kangaspuiden penkille.—»Pidänhän minä—toki paljonkin»,—oli hän vastannut, tyynesti ja luonnollisesti, ainoastaan hiukan punastuen, ojentautuessaan niisien yli loimirihmaa sitomaan.
Ja kuitenkin olin minä—en ymmärrä enää miksi—samalla toivonut, että hän olisi vastannut kieltävästi, että olisi ainakin pyytänyt miettimisen aikaa. Toivoinko sitä todella? Toivoin, toivoin, kaduinkin jo, rukoilin yöllä, että hän olisi muuttanut mielensä, että olisi aamulla tavatessamme sanonut: »Elä nyt pahastu, mutta minä luulen, ettet sinä tule onnelliseksi minun kanssani.»—Mutta kun minä kysyin: »Uskotko, että tulemme onnellisiksi?» niin sanoi:—»Uskon, jos sinä kerran uskot.»—Ja niin hän sanoo aina. Aina myöntäen, aina kaikuna säestäen, mutta ei koskaan mitään omaa tunnetta tulkiten, ei koskaan itseänsä antaen. Jos minä olisin sanonut, ettemme ehkä tulekaan onnellisiksi, olisi hän ehkä sanonut samaa.
Mutta se nyt oli vain silloin se epäilys, nyt se on ohi, on jo kauan ollut. Ja hän tahtoi kuvitella kaikki parhain päin. Juuri tätä hän on toivonut, juuri tähän pyrkinyt. Sopivampaa toveria elämänsä tiellä hän ei koskaan eikä mistään olisi voinut saada siinä elämäntehtävässä, joka häntä nyt odottaa, joka hänellä nyt on edessään. Jumala kyllä tiesi, mitä hän minulle antoi. Niin, se on Jumala, joka on minut juuri näille perille tuonut, juuri näin minulle asettanut, näin järjestänyt, näin ohjannut.
—Niin, mutta nyt täytyy minun mennä. Mitä ne ajattelevat, kun ei kuulu sulhasta vihille! No, kas nyt tulevat jo noutamaan.
Hän avasi oven pimeälle ullakolle, kun kuuli avainta haparoitavan.
Helander ja Lauri tulivat sisään.
—Hei, hei, täällähän se sulhanen vain … nauroivat he häntä vastaan.
—Käykää sisään, käykää sisään, tervetuloa, mitäs kuuluu?
—Hyvää vain, hyvää vain.