He ovat hyvällä päällä, virkeällä mielellä, molemmat papillisessa puvussa, ja Anterokin rientää nyt vetämään kauhtanan ylleen. Puhuvat puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Helander pysähtyy silmälasejaan pyyhkien heidän eteensä.
—Siinä ne nyt seisovat—pappeina molemmat … kukas olisi uskonut?
—Ettäkö meistä pappeja tulisi?
—Sitäkin, sekin on minusta yhä vain vielä ihmettä—mutta että se tämä meidän asiamme on mennyt semmoisella voimalla ja väellä, kuin se on mennyt! Kun minä ajoin ylös tuosta törmästä enkä mennytkään Ilpolaan, niinkuin ennen … se nyt oli sittenkin tämä talo, joka oli se pirun pääkortteeri, jossa hän oikein elämöi! Herra puhdisti tämän kuin omalla kädellään. Tuolla yhdellä ainoalla teollaan hän vaikutti kansan käännyttämiseksi enemmän kuin me saarnoillamme kymmeninä vuosina olisimme voineet. Se on minusta kuin joku ihan suoranainen maailman menoon puuttuminen… Niin, se on vaikuttanut vihollisiinkin … minä olen sen usein huomannut… Niin, niin, kun näen tämän talon täynnä meidän väkeämme, niin on se minusta kouraan tuntuva todistus siitä, että oikeus sittenkin maan perii.—No niin, minä puhun siitä kohta pitemmältä, kunhan ensin saan sinut vihityksi.
—Aiotko puhua … elä huoli…
Helander löi Anteroa olalle.
—Ja minä sanon, että minä en siihen kysy sinulta lupaa. Ja nyt sinä panet kauluksen pian kaulaasi ja tulet alas.
—Jaa, niin…
—Sinähän olet jo hajamielinen kuin mikä vanha rovasti, vaikka et ole vielä kuin virkaatekevä kappalainen.
—No, ja kuinka te siellä Kontolassa? kysyi Antero.