—Siinähän menee, sanoi Lauri.
—Poika saarnaa, ukko hoitaa kansliaa.
Oli kuin olisi ollut joku alakuloisuuden ilme Laurin kasvoilla.
—Eivät tulleet Hanna ja Kaarina? kysyi Antero heidän lähtiessään alas.
—Jaa, niin, sanoi Lauri ovessa. Olivat juuri rekeen nousemassa, kun tuli tieto, että Naimin mies on kuollut.
Kun se sanottiin, oli Antero jo kaitaisissa rappusissa laskeutumassa alas. Lauri ja Helander tunkivat häntä edellään. Hänen jalkansa olivat yht'äkkiä pettää hänet, ja hänen täytyi puristaa käsipuusta estääkseen itseään putoamasta.
Naimin mies on kuollut…
Hän seisoo kamarissaan. Hänen ympärillään noustaan ylös. Hän näkee ikkunasta lumisen pihan ja aitovarsilla hevosia rekineen. Hänelle sanotaan jotain, hän sanoo itse jotain ja nauraa—vaiko itkee?
Hän näkee näyn:—ovi aukee. Emma tulee, viittaa häntä tulemaan porstuaan, vetää syrjään, sanoo: »Naimin mieshän on kuollut—mehän emme nyt siis voi mennä naimisiin.»
Kuka minua jostain tarkastaa? Kuka seivästää minuun tutkivan silmän?—
Hän näkee Laurin katsovan häntä porstuasta.