—Saman kuin minäkin?
—Sinäkö?
—Niin, minäkin.
26.
Havuinen metsä tuoksahteli jo sulalle, niinkuin aavistuksena keväästä, joka oli vielä kaukana muilla mailla. Aurinkonsa oli etelä jo lähettänyt, mutta tuuliansa ei. Päivä paistoi ja lämmitti, pohjoinen huokui kylmää ja jäätä. Leppoisa lämmin voi hetkeksi keskipäivällä istahtaa etelän puolelle huoneitten seiniä tai ahon paisteiseen kulmakkeeseen, mutta haihtui illan tullen pois kuin hangelle tehty sammuva tuli. Lumi jo oli puista pudonnut, mutta katot olivat vielä sitä kukkurallaan. Nietos oli päivällä nuoskea, mutta hangen kamara karahti kovana jo ennen auringon laskua, ja yli selkien kuului kavion raksutus tyyninä toukokuun pakkasaamuina. Joskin maantie oli keskeltä vähän vaipunut, näyttivät nietokset kahden puolen tietä vain sitä korkeammilta. Ei ollut vielä vähääkään laskenut talvisen lumenpaisumuksen pinta.
Antero ja Helander astelivat Honkaniemestä Kontolan kirkolle päin.
—Mutta onko se mahdollista, mitä sanoit? kysyi Antero.
—Varmana siitä pappilassa ainakin kerrottiin. Thure Hartman sen sanan toi.
—Etteikö saisi suomeksi enää painattaa muita kuin uskonnollisia ja taloudellisia kirjoja? Kumma, että enää niitäkään!
—Kai tulee vielä uskonnonkin vuoro, jos tätä menoaan menee.