Hetken kuluttua sanoi Helander:
—Minusta tuntuu siltä kuin alkaisin nyt katsoa Snellmania ja hänen työtään toisilla silmillä kuin ennen. Hänen herätyksensä ja meidän kulkee ehkä sittenkin yhteen. Meillä ei ole ainoastaan yhteinen vihollinen vastustettavanamme, vaan myöskin yhteiset edut valvottavinamme.
—Niin alkaa minustakin näyttää, sanoi Antero.
He lähestyivät kirkkoa, ja Anteron silmät sattuivat Kokkomäkeen. Sen lumisella laella kohosi musta palamatta jäänyt kokkoriuku. Se oli luultavasti sama, joka oli jäänyt siihen seisomaan sinä ikimuistettavana juhannusyönä. Sen jälkeen ei siinä liene kokkoa poltettu—kukapa olisikaan. Kuinka se oli kaukana se aika! Kuinka toisenlaiset ovat nyt harrastuksemme! Mitä on jälellä siitä, mikä meissä silloin ylinnä kuohui?—Hetkellinen kaiho tuota entistä valtasi hänen mielensä. Miten olikaan innostuttu! Mitä kaikkea olikaan suunniteltu!—ja miksi oikeastaan sitä kaikkea sitten niin turhaksi tuomittu?
—Miten sinä nyt muuten siellä menestyt uudessa toimessasi? kysyi
Helander,—isäsi entisessä pappilassa, nuoren emäntäsi kanssa?
—Siinähän menee.
—Emmasi kai hommaa kuin paras pappilan rouva?
—Näkyyhän ne siellä Karoliinan kanssa parastaan koettavan köyhäin ja kärsiväistenkin kanssa.
—Työtä mahtaa olla sinullakin yksinäisenä pappina niin suuressa seurakunnassa—arvaahan sen varsinkin tämmöisenä nälkä- ja kuolinvuonna.
—Onhan sitä, välistä melkein näännyksiin asti, sairaiden kanssa varsinkin. Kun toisen luota tuovat kotiin, niin ovat jo toiset odottamassa.