—Hanna oli koettanut puhua hänelle Jumalasta, mutta hän ei ollut siihen mitään vastannut. Hän oli vapaa-ajattelija, filosofi, ja taisi semmoisena kuoliakin. Eihän voi mitään tietää, mutta ei hän ainakaan sairautensa aikana näyttänyt olevan levoton muusta kuin siitä, voisiko kukaan järjestää hänen papereitaan, vai tulisiko kaikki menemään hukkaan. Ne ne häntä vain huvittivat.
—Niissä lienee paljon arvokastakin?
—En tiedä, voi olla—merkinnevätkö ne semmoiset ansiot sitten mitään siellä?
—Ehkei siellä ansioita kysytäkään. Ehkä kysytään siellä vain sitä henkeä, missä me toimimme: vilpitöntä, kaikesta itsekkäisyydestä vapaata hyvää harrastustamme.
Onko hän siis todellakin poissa, tuo entinen ystävä? Hänen hautajaisiinsako siis mennään? Häntäkö varten havutettua viimeistä tietään, tätä samaa tietä, jota edestakaisin astuttaessa kesäisinä iltoina ja öinä oli oltu niin täynnä innostusta, uskoa ja tulevaisuuden toivoa—Robert enemmän kuin me muut? Hän ei ollut koskaan mitään esteitä nähnyt, ei tahtonut mistään vastuksista tietää. Hänellä oli kaikki, mitä minulta puuttui: hän oli tyyni, varma, selväpäinen, perinpohjainen, tietoinen tarkoituksistaan, hänen intonsa ei palanut tappuratulena, ei haihtunut ilmaan, vaan kyti ja lämmitti sisäänpäin. Mutta nyt se oli kuitenkin polttanut hänetkin poroksi.—Miten oli hän mahtanut minua arvostella? Ei hän silloin sanonut muute kuin: »Sinäkin, Antero», kummastellen, pettyneellä äänellä, peräytyi hänen viereltään ja meni Thuren ja Anetten luo heiltä osanottoa ja ymmärtämystä saamaan. Tässä juuri erosivat tiemme. Ehkä piti hän minua asiamme pettäjänä—ja ehkä minä sitä olinkin. En saanut hänelle kantaani koskaan oikein selitetyksi. Ei tullut siihen Naimin häissä enää tilaisuutta, sen jälkeen kun se häiriö tapahtui. Ja olisivatko selityksenikään häneen mitään vaikuttaneet.
—Kuinka mahtanee ruustinna jaksaa kantaa tämän?
—Kyyneleet vain kuuluvat valuvan aamusta iltaan. Vähän väliä oli hän mennyt kylmälle ullakolle häntä katselemaan. Eilen kuuluu hän pyytäneen Hannalta »Hunajan pisaroita» ja lukeneen niitä koko yön.
—Entä rovasti?
—Hän tuli meille eilen—ensi kerran. Oli niin liikutettu, että tuskin sai ääneen. Pyysi minua, jos sitä voisin, unohtamaan kaiken katkeruuden ja kysyi, enkö tahtoisi, huolimatta kaikesta, mitä meidän välillämme on ollut, tehdä hänelle sitä palvelusta, että siunaisin hänen poikansa haudan. Itse hän ei jaksaisi sitä tehdä. Sanoin, että tietysti tekisin sen mielelläni, mutta minähän olin nyt senaatin juuri langenneen tuomion nojalla erotettu virkani toimittamisesta eikä minulla siis ole oikeutta puuttua minkäänlaisiin papillisiin tehtäviin. Ukko jäi kädet kupeella riippuen ja pää painuksissa siihen avutonna istumaan.—»Siinä sitä nyt ollaan, siinä sitä nyt ollaan. Minä unohdin sen». Sitten oikaisihe hän: »Mutta minä otan itse kaiken edesvastuun päälleni, minä teen sen, erottakoot minut sitten, jos tahtovat—ja—voivat.» Me erosimme pyytäen molemmat toisiltamme anteeksi. Hän on heikko mies, mutta pohjaltaan suora ja jalo mies—suora suruton, niinkuin Paavo hänestä sanoo.—Otonkin kanssa on hän nyt sopinut. Kun häät ovat olleet, niin saa Otto vuokralle pappilan maat ja laamannin talon myös. Tiedät kai, että laamanni on nimitetty senaattoriksi.
He tulivat pappilaan. Siellä oli kuusimaja samalla sijalla, missä aina ennen juhlina ja juhannuksina oli ollut koivumaja. Kirstu oli jo kannettu majasta rekeen, ja saattoväki valmistui lähtemään.