Rovasti tuli pyytämään Anteroa kantajaksi. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun Antero oli hänet viimeksi nähnyt. Hän astui kepin varassa, ja hänen hartiansa olivat kumartuneet. Siinä ne olivat muutkin. Siinä oli Naimi, kokonaan suruharson peitossa, äitiään Laurin kanssa käsipuolesta tukien. Siinä Hanna ja Kaarina, huivit päässä ja suorissa takeissa kuin talonpoikaistytöt, palmikko suorana … he nyökäyttivät hänelle päätä niinkuin haamut jostain kaukaa toisesta maailmasta. He pitelivät kumpikin kädestä pikkuveljeään, jotka uteliain, vähän ihmettelevin silmin katselivat, mitä ympärillä tapahtui. Nämäkö ne ovat ne huolettomat ja iloiset entiset Martinit, joiden kanssa oli vietetty ne innostuksen ja ilon viikot—milloin? Joskus hyvin kauan sitten.
Laamannilaiset seisoivat vähän tuonnempana omassa ryhmässään, tyyninä, arvokkaina, kylminä, jotenkuten kuin vielä ylemmällä pinnalla kuin ennen. Nämä asiat eivät näyttäneet heitä paljon liikuttavan.
Toisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman. Thure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin välinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet.
Otto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä nauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen. Heidän kasvoissaan ei ollut mitään surun ilmettä, he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta, eivätkä koettaneet sitä peittääkään.
Kellot alkoivat soida kirkolla, ja ruumissaatto lähti liikkeelle. Antero joutui kulkemaan Kaarinan kanssa ja pyysi häntä kertomaan Robertin viimeisistä hetkistä.—Viimeiseen asti hän ajatteli vain tutkimuksiaan. Hän selaili ja järjesteli niitä vielä aamulla, kun illalla kuoli. Oli joidenkuiden mielestä niin surkeaa, että hän vain semmoisia asioita ajatteli, mutta minusta oli se niin liikuttavaa ja kaunista, sillä hän ei ajatellut sitä itsensä tähden, vaan olisi tahtonut saada elää ainakin vähän aikaa vielä sentähden, että olisi saanut muistiinpanonsa edes jonkinlaiseenkaan järjestykseen. Tuontuostakin hän sanoi: »Kun tietäisin, onko näissä mitään, mutta kun täällä ei ole ketään, jolta voisin saada sen tietää.» Me lähetimme silloin kiireen kautta noutamaan Lönnrotia. Odottaessaan kysyi hän yhtämittaa: »Eikö häntä jo kuulu?» Kun setä tuli ja katseli niitä papereita ja sanoi, että niissä on paljon uutta, aivan uusia aatteita ja aineita kielentutkimukselle, niin sanoi Robert: »Nyt voin minä kuolla rauhassa.»—Hanna sanoi kerran: »Et ajattelisi noita tuommosia.»—»Mitäs minun sitten pitäisi ajatella?» kysyi Robert kummastuen.—»Ajattelisit kuolematonta sieluasi.»—Robert sanoi: »Minä elän ainoastaan, jos minun työni elää.» Mamma itki: »Voi, voi, että sinun täytyy näin nuorena kuolla.»—Siihen hän taas sanoi: »Enhän minä kuolekaan, jos ei minun työni kuole.» Kun hän jo houraili, niin huusi hän moneen kertaan:—»Aatteet elävät, aatteet elävät!—iankaikkisesti— iankaikkisesti.»—Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Kyllä hän tosin sittenkin jotain puhui, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet, mutta setä Lönnrot sanoi, että se oli lapinkieltä.
Kun he hetken aikaa olivat kulkeneet vaiti, virkkoi Kaarina taas:
—Minulle hän ennen kuolemaansa antoi sen neuvon, pani melkein sen pakon, että minun välttämättä pitää perustaa koulu, ja me olemme päättäneet Hannan kanssa ruveta pitämään sitä täällä tai ehkä Kuopiossa, jonne minä muutenkin olen aikonut lähteä hoitamaan pikkupoikia.
Kaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi, ja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas.
—Robert lähetti teillekin terveisiä. »Sano Hagmannille», sanoi hän, »että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se suuri vika, että ne hautovat vain niitä omia haavojaan, joita itse itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.»
Anteroa se vähän säpsähdytti, olihan hän sitä samaa itsekin usein ajatellut.