Antero tempautui mukaan. Häntä vastaan tuulahti muistoja ylioppilasajoilta, jotain kauan sitten häneltä loppuun kuluneen ajan ilmaa. Noinhan sitä silloinkin puhuttiin, tuohon samaan tapaan, mutta henki oli nyt toinen, totisempi, syvempi, oleellisempi… Hänessä herahti kuin kaiho, että hän on, että hänen täytyy olla siitä niin kaukana. Mutta täytyykö hänen? Miksi hänen täytyy?
Kun hän puheen loputtua katsahti ympärilleen, oli hän haudan partaalla seisovain kasvoilla huomaavinaan ilmeen, jota niissä äsken ei ollut. Heidän ilmeensä oli kuin valjennut, kyyneleet olivat kuivuneet, päät kohonneet. He katselivat puhujaa kuin kysyen ja ihmetellen ja samalla niinkuin olisivat tahtoneet uskoa, pyytäneet tulla yhä enemmän lohdutetuiksi ja vakuutetuiksi. Pikkupojat seisoivat suurin, avonaisin silmin.
Kun puhe loppui, ojensi rovasti Thurelle kätensä ja puristi sitä ja näytti sanovan, vaikka huulet vain liikahtivat: »Kiitos.»
Thure oli vetäytynyt vähän taapäin ja joutunut ruustinnan viereen. Ruustinna pisti kätensä hänen kainaloonsa, ikäänkuin häneltä tukea ja turvaa ja lohdutusta hakien. Hänenkin kyyneleensä olivat kuivuneet ja hänen silmissään oli kuin ihmettelevä kysymys: »Niinkö, onko todellakin niini! Semmoinenko oli Robert?»
Naimi ja Kaarina seisoivat käsi kädessä vastapäätä Anteroa toisella puolen haudan. Yht'äkkiä sattuivat heidän molempain katseensa häneen, niissä oli kuin jotain kehoitusta, rohkaisua—heille itselleen vaiko hänelle?
Seisottiin äänettöminä vielä vähän aikaa havukummun ympärillä. Otto ja
Ingrid järjestivät taas hautaa, laitellen havuja limikkäin.
Kuusessa heidän päänsä päällä visersi yht'äkkiä, lintu … kesälintuko?… Ei, talvitianen se vain oli, lintu, joka ei hae lämpimiä maita kylmimpinäkään talvina, joka ennen putoo jäätyneenä maahan kuin muuanne maastaan lähtee … ja joka visertelee huurteisessa koivussa yhtä iloisesti kuin keväisessä lehdossa.
* * * * *
Alettiin hajaantua haudalta. Antero, Lauri ja Thure joutuivat kulkemaan
Lönnrotin kanssa samassa seurassa kirkon portilta pappilaan.
—Ne olivat oikeita sanoja, mitä maisteri sanoi, virkkoi Lönnrot Thurelle. Olisi tehnyt hyvää itselleen Snellmanille olla niitä kuulemassa. Kirjoittelee mies vähän alakuloisesti, mutta kyllä kai siitä pian taas hammas hampaaseen kirahtaa. Niin kauan kuin on teissä nuorissa tämä henki, niin ei ole Suomella hätäpäivää.