Hän kääntyi sitten erityisesti Anteron ja Laurin puoleen, jotka astuivat takana:
—Olisi minulla häneltä teille vähän terveisiäkin. »Sano niille nuorille miehille, kun heidät luultavasti siellä tapaat, etteivät saa antaa hallan henkeänsä panna. Herjetkäät kulkemasta alla päin ja muistakaat, että jokaisen velvollisuus on tehdä voitavansa yhteiskunnan palveluksessa. Suomen papiston parhaimpien suuri historiallinen tehtävä on ollut se, että he eivät sanankuulijoilleen ole ainoastaan avanneet tietä taivaan valtakuntaan, vaan osanneet johtaa heitä hiukan heidän maalliseenkin menestykseensä. En voi muuta ymmärtää, kuin että pietistinen pappi, varsinkin semmoinen, jolla on kerran ollut muutakin aatteellista herätystä ja harrastusta kuin uskonnollista, rakkaudesta kansaan on välttämättä joutuva huolehtimaan ja johtamaan myöskin sen sekä yhteiskunnallista että aineellista kehittymistä. Se on puhuttu sana, johon nyt toistaiseksi täytyy turvautua suomalaisen kansan valistamiseksi. Kansa ymmärtää yleensäkin puhetta paremmin kuin kirjoitusta. Meidän asiassamme ei kukaan voi saada enemmän aikaan kuin pappi. Sano se niille nuorille miehille, joista kerran niin paljon odotin ja joista en vieläkään ole toivoani heittänyt.»—Niinpä niin, ja siihen tahtoisin minä omasta puolestani lisätä, että kyllä sitä saisi vielä kirjoitellakin.
—Mutta mihinkä nyt enää kirjoitetaan?
—Kirjoitetaan sanomiin ja ränttäytetään kirjoja.
—Mistäpä nyt enää voi kirjoittaa?
—Siitä, mistä sallitaan. Vaikkei päästäisikään ulkolaitumille, minne mieli tekee, niin tepastellaan haka-aituuksessa. Ei lopu aine yhteisen kansan tiedoin ja taidoin parantamiseksi ja kartuttamiseksi. On siinä asiata jauhaa vaikka sadaksi vuodeksi, ehkenpä kauemmaksikin.—Hän hymähti, silmäkulmasta pilkisti pieni veitikka esiin:—te uskonnosta, kun siitä osaatte, minä, siitä osaamaton, muusta huoneenhallituksen menosta.
He eivät hekään voineet olla hymähtämättä mukana. Se oli niin selvää, mutkatonta ja yksinkertaista—heistä yht'äkkiä niinkuin hänestäkin. Oli niinkuin olisi joku pulma samassa selvinnyt, ristiriita ratkaistu. Se oli niinkuin sinetti siihen, mitä Antero viime aikoina usein ja haudalle tullessa viimeksi oli tämänkin tehtävän suhteen tuntenut ja miettinyt.
—Se on tämä Suomen kansan kulku aina ollut semmoista sydäntalvella taivaltamista. Tulee usein tuisku semmoinen, ettei auta, täytyy säätä pitää missä erämaan majassa sattuu. Täytyy välistä päiväkausia säätä pitää. Mutta kun vähänkin pyry lomaa antaa, niin jo lähtee liikkeelle, ja missä ei pääse hevosella, siinä suksella hiihtää. Täällä on täytynyt itsemme tottua joka päivä uutta uraa aukaisemaan.
—Antero! huudahti Lauri yht'äkkiä entisten innostustensa äänellä.—
Meidän täytyy näistä asioista pitää pitkät tuumat!
Oli tultu pappilan pihalle. Siinä odotti Anteroa mies, sairaan luo hakija, joka oli tullut noutamaan häntä täältä saakka, kun ei tavannut kotoaan Korpivaarasta. Antero lupasi lähteä, pistäytyi vain vähän sisään lämmittelemään.