Rovastin mieli oli kaikesta liikutuksesta niin herkistynyt, että hän silmät vesille kihahtaen hyvästiä heittäessään laski kätensä Anteron olkapäille:
—Elä nyt, veli hyvä, sinäkään minua enää niistä käräjistä tuomitse, ei meillä enää ole mitään kaunaa Helanderin eikä Laurinkaan kanssa.—Hän voitti itsensä ja pudisti hänen kättään reippaasti ja voimakkaasti:— käy nyt usein täällä, kun vain sopii; olisi niin paljon tuumimista, monesta asiasta.—Kuulehan,—hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta samalla oli hän kuin vähän hämillään, katsahti ympärilleen, ettei olisi muita kuulemassa, eikä siinä ollutkaan muita kuin Lauri,—maltahan, vielä eräs asia—kun ne nyt uskovat teitä kaikessa eivätkä minua juuri missään ja kun on kohta koko pitäjä pietististä—mutta vähät siitä, kunhan jotakuta uskovat—niin että puhukaa nyt joskus—sanoisitte nyt joskus jonkin ystävällisen sanan niiden minun—suoparkainikin puolesta…
Antero ja Lauri naurahtivat, ja kun rovasti sen näki, pulpahti hänen vanhan leikillisyytensä ja veitikkamaisuutensa lopulta estämättä esiin:
—Jaa, jaa, naurakaa te vain, mutta jos pietismi saisi kansan herätetyksi ymmärtämään soittensa arvoa, niin silloin, niin silloin— voisi ehkä minustakin tulla pietisti.
Antero tunsi niin mielellään suovansa ukolle ilon tästä pilasta.
Kun hän oli jo rekeen istumassa, tuli Kaarina ulos ja pisti hänen käteensä käärön:
—Tässä olisi vielä vähän viemisiä Emmalle…
Hän pyörähti pois, mutta palasi takaisin:
—Minä tahdoin vielä kiittää teitä…
—Mistä?