—Minä luulen, ettei hän tule.
—Nämä ovat niin vaikeita asioita—eihän meidän nuoruudessamme ollut näin, kaikki meni niin tasaisesti ja taitavasti: joka kosi, se nai, joka nai, se otti vertaisensa. Ei mitään semmoisia ideaaleja ja haaveita!
—Apropos ideaaleja ja haaveita, tiedätkö mihin Snellman kehoitti
Robertia ryhtymään? Lähtemään Lappiin tai Venäjän Karjalaan!
—Herra Jumala, ja mitä sinne?
—Joitain »suomalaisia tutkimuksia». Ei isänmaata muka palvella kosmopoliittisilla opinnoilla ja tutkimuksilla »ins blaue hinein», vaan kansallisilla, suomalaisilla—à la Castrén, à la Lönnrot!—en minä tiedä…
—No, mutta kuinka hän luulee, että Robertin terveys voisi sietää semmoisia matkoja! Lappiin?
—Elä nyt tule niin levottomaksi, rakas Selma. Ei Robert ole niin tyhmä, että lakkaisi pyrkimästä dosentuuriin, jota varten hän on jo kuin itsestään määrätty.
—Se Snellman, se Snellman, huokasi ruustinna.
—Se on nyt vain sitä, että tätä isänmaata ei muka voida palvella muulla kuin semmoisella jollain erinomaisella, jollain suurella tavalla … ymmärrätkö, on nyt olemassa sellainen henki, sellainen suunta, sellainen muoti. Muotia se on. Se on kaikki sen Saiman syy. Ah!—eihän siellä kohta kuule muusta puhuttavan, ei muusta väiteltävän. Till lust och leda! Thure ei kuitenkaan toki, Jumalan kiitos, ole vielä siihen myllyyn joutunut.
—Mutta aikooko hän todellakin Venäjälle?