—Siinä maasi, siinä kansas,
siinä kotosi korea,
siinä lehto lemmittysi,
siinä Suomesi sorea—
siinkin olkohon iäti!
———
Ja kaukana siintävät välkkyvät veet,
Ja rannat ja ahtehet, harjanteet.
———
Täällä taisteli isät suuret!
Tääll' on mun sydämeni juuret,
täällä löysin ma kansani, maani
———
Helkkyvi laulu, ja kannel soi…
Ja siihen nukkui Antero.
7.
Kun Antero aamulla heräsi ja alkoi pukeutua, kuuli hän hiiviskeleviä askeleita tuvan seinän takaa ja jotain rapinaa karsinalasin alta, ja ruutuun kohosi valkoinen pää ja sitten punakat pojankasvot pyöreine tutkivine silmineen. Yht'äkkiä pudottautui se alas, ja ikkunan alta kuului supatusta.
—Toinen on jo ylhäällä, mutta toinen vielä nukkuu.
—Kysy siltä, eikö se tule mukaan…
—En minä, kysy sinä.
Antero meni ikkunaan ja näki rovastin pienten poikain seisovan seinämällä.
—Kyllä minä tulen, kun vaan sanotte minne.
Mutta silloin puhalsivat pojat juoksuun ja ovelle mennen näki hän leiskuvia liinatukkia ja paljaita sääriä vilistävän pihan yli rantaan päin. Rovastin kamarin nurkkaan tultuaan painautuivat ne seinää vasten, hiipivät siinä hiljaa ikkunain alitse ja katosivat talon taa. Hän lähti jälkeen ja näki ikkunan ohi kulkien rovastin, otsa rypyssä ja hyvin huolestuneen näköisenä, istuvan pöytänsä ääressä paitahihasillaan kirjoittamassa.