Räjähti nauramaan vanha mies:
—Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä taisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille ryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen, josta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa moinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.
—Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?
—Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista, talosta mistä tahansa,—myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa tämä—terve!
—Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.
—Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä yhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy, ja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. »Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa… Leipä kasvaa kyntäjälle, touko työnsä teettäjälle!»
Ja laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta joutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain selittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.
Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha mies hänen jälkeensä:
—Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään—mutta elä tule tyhjin suin!
Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään. Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi, heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain toisesta päästä…