"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on."
"Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?"
"Oli, oli."
"Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka…?"
"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme… voi, voi sitä riemua! Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin tiedät, elääkö äitini vielä? — sano, sano!"
"Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Montako sisarta teitä oli?"
"Viisi."
"Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikeaa ole: riihen puintia, kasken polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa on —"
Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itsekseen, vaikka ei mitään virkkanut.
"Äitisi lähetti minut sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin äidiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kun nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisenä, mutta mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle: 'Minusta tuntuu, etten enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä, kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä kuin oli eronnut sisaristansa, jotka tässä teidän armoillanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä mitään kuulleet.' Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että armoilla tulet elämään, niinkuin äitisi, horiseva eukko, sisaristasi virkkoi minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa kertoa! Ei, meillä on toisenlainen elämä."